Selasin tänään töissä erääseen työryhmään liittyviä mappejani, ja silmiini osui sitten erästä yli vuoden ristinämme ollutta toimeksiantoa koskeva raporttiluonnos. Olin kirjoittanut eräälle sivulle: "Paras on hyvän pahin vihollinen". Olin kirjannut sen sitaatiksi, joten luultavasti joku työryhmän jäsenistä oli sanonut sen ääneen. Sen kummemmin sitaattia ajattelematta ajauduin tänään katsomaan vähän matkaa nettilegenda Markorepairsin videota "Cofe Time for in talk English", jossa pitkäaikaistyöttömämme yrittää selittää englanniksi kahvinkeittoaan.
Jotkut pilkkaavat Markoa auttavasta englannistaan, mutta minun on loppujen lopuksi ihailtava miestä. Katson olevani häntä parempi englannissa, mutta kärsin rimakammosta. Toisin sanoen vältän puhumista englanniksi sen vuoksi, etten pysty täydelliseen suoritukseen. Luultavasti pystyisin ilmaisemaan itseäni varsin hyvin, mutta kyvyttömyys saavuttaa parasta mahdollista ulosantia estää antamasta hyvää. Joskus kun olen joutunutkin puhumaan vieraalla kielellä, alan yleensä sössöttämään ja änkyttämään, koska yritän hakea jotain hienoa ja sujuvaa ilmaisua sen sijaan että yrittäisin vain yksinkertaisesti sanoa sen mitä sanottavana on. Paras on hyvän pahin vihollinen.
Luultavasti tämä perfektionismi varjostaa elämäni muitakin osa-alueita. Huomaan sen jo bloggaamisessani, tai ylipäätään kirjoittamisharrastuksessani. En millään viitsisi edes kirjoittaa, saati sitten julkaista, tekstiä joka ei ole minusta säihkyvän oivaltavaa ja hienosti kirjoitettua. Ajattelen, että sitten saa taas hävetä, lukijat (ne jotka joudun kohtaamaan kasvotusten) nauravat eikä räpellykseni varmasti kelpaisi mihinkään arvostettuun julkaisuun edes viimeisten sivujen pilipalikolumniksi.
Esimerkkejä voisi keksiä vaikka kuinka, ja tämä varsinkin on sellainen ilmiö, jolla voi niin helposti selitellä omia puutteitaan, johtuivat ne sitten siitä tai jostain muusta. Heitän vielä yhden: tanssiminen. Jos ajattelen itseäni tanssimassa, nousee kasvoilleni välittömästi puna. Kiistaton fakta on se, etten edes osaa tanssia, mutta jos olen riittävästi juovuksissa tai riittävän hyvällä tuulella (mitä parempi tuuli, sitä lievempi juopumistila tarvitaan), voin mennä teeskentelemään tanssimista, ja tulen siitä tavallaan hyvälle tuulelle. Niistä naisparoista, jotka ovat seurakseni lähteneet, en tiedä. Kukaan ei ole päin naamaa solvannut jälkeenpäin. Jälkeenpäin tietysti hävettää kamalasti, koska en ole tietenkään yltänyt samaan kuin muut miehet, jotka tietenkin osaavat hytkymisen ja pyörimisen luontevasti. Kuitenkin olen alkanut ajatella, ettei sillä ole niin kamalasti väliä, jos ei osaa. Toki jos partneriksi sattuu tanssin vakavastiottava ammattilainen niin siinähän sitä sitten ollaan, mutta normaalien ihmisten keskuudessa asialla ei ole varmaan niin kamalaa väliä, kunhan ei jalkoja tallota. En tietenkään voi olla varma, mitä selkien takana puhutaan, enkä tohdi oikein ottaa selvääkään, tarvitaanko sitä taitoa oikeasti, ja että pitääkö tosiaan sitten (molempien) olla juovuksissa, niin ettei kumpikaan tajua toisen tai itsen askeltavan "väärin".
Minusta tuntuu kuin olisin kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, nimenomaan Markon videon pohjalta. Jos näin on, niin olkoot kertaus jälleen opintojen äiti.
1 kommentti:
"Joskus kun olen joutunutkin puhumaan vieraalla kielellä, alan yleensä sössöttämään ja änkyttämään, koska yritän hakea jotain hienoa ja sujuvaa ilmaisua sen sijaan että yrittäisin vain yksinkertaisesti sanoa sen mitä sanottavana on."
Kuvasit tismalleen sen ongelman, joka minulla on suomen puhumisessa vieraiden kanssa (sen lisäksi, ettei minulla tunnu olevan yhtään mitään sanottavaa). Sen sijaan englantia, hassua kyllä, uskallan puhua melkeinpä ihan ajattelemattani, sillä mieleeni ei yleensä edes tule kuin yksi ainoa tapa sanoa sanottavani. Siinä ikään kuin uskon, että se on se "oikea" tapa sanoa tämä. Suomea puhuessani taas olen piinallisen tietoinen siitä, että saatan käyttää murretta, sanoja tai ilmaisuita, joista toinen ei ole perillä, tai joita tämä pitää muuten vain outoina tai jopa naurettavina, eikä minulla ole mitään keinoa päästä etukäteen perille hänen käyttämästään suomen variaatiosta. Pienenä puhuin varmaankin juuri tästä syystä kirjakieltä, lapsena sitä on helppo kuvitella puheen korkeimmaksi standardiksi. Myöhemmin menetin uskoni siihenkin ja niin minusta tuli vaikenija.
Lähetä kommentti