Muutto on (enimmäkseen) takana, ja nyt olen helsinkiläinen. Huolella rakentamani espoolaisidentiteetti siis valui hukkaan. Yritin miettiä joitain piirteitä, joita minun helsinkiläisenä pitäisi omaksua, eikä mieleeni tullut kuin joitain ilkeämielisiä vaihtoehtoja, joten olkoon.
Suhteeni Helsinkiin ei ole mitenkään ristiriidaton. Nuorempana minua ärsytti suomalaisen median helsinkikeskeisyys, ja silloin ajattelin että Helsinki on jonkinlainen hiphop-dystopia muutamine hassuine helsinginherroineen. Nykyään minulla ei ole sen kummempia intohimoja, vaikka välillä ihmettelen asioita, joita muut tuntuvat Helsingissä arvostavan. Muistan kuinka joitakin vuosia sitten joku bloggaaja ilmoitti rakastavansa kantakaupungin hämärähemmoja ja, ennen kaikkea, virtaavia kusivanoja, joiden yli saa hyppiä. Muistikuvani tarkkuudesta hämärähemmojen kohdalla en ole varma, mutta virtaavat kusivanat muistan. Ja kuinka ollakaan, ensimmäisenä helsinkiläisaamunani perjantaina, jolloin siis osoitteenmuutokseni tuli voimaan, Helsingin sanomien Nyt-liitteessä oli kyselty, miksi ihmiset rakastavat Helsinkiä, ja kuinka ollakaan, siellä ne kusivanat taas mainittiin. Joku rakasti varhaisia aamuja, kun käytetyt ketsuppipaperit lentelevät ja yön viimeiset kusivanat valuvat katua pitkin.
En tajua. Pidän Helsingistä siksi, että täällä on vaihtoehtoja monessa asiassa, eikä tarvitse tyytyä yhteen paikallispubiin, pienen elokuvateatterin mainstream-tarjontaan, tai jos haluaa tapahtumissa käydä, niin ei tarvitse tyytyä Laihian Spelit -jymyjuhlaan tai Suviseuroihin. Vielä parempi olisi, jos ei tarvitsisi varoa astumasta kusivanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti