Minä ja Helmut Newton

Paransin aiemmin tällä viikolla yhden suuren häpeän elämästäni, ja se oli se etten ollut koskaan aiemmin käynyt Tukholmassa. Uumajassa lapsena, kyllä, ja Haaparannassa kerran aikuisempana, mutta länsinaapurin pääkaupunki oli minulle vierasta maaperää. Sitä se tietysti on enimmäkseen vieläkin. Pääasiallisin tutustumiskeino kaupunkiin oli perinteinen jalkojen käveleminen rakoille, mutta lisäksi kävin museoissa. Paras niistä oli tietenkin Södermalmilla sijainnut Spårvägsmuseet, joka kuitenkin oli sikäli pettymys, että se käsitteli Tukholman joukkoliikennettä, eikä niinkään ruotsalaista raideliikennettä yleisemmin. Varauksettoman suositteluni ansaitsee myös Vasa-museo. Maineikas sotalaiva on kyllä pienempi kuin nykyiset risteilyalukset, mutta se on silti vaikuttavampi. Ilmeisesti pitkälle viety prosessi- ja laivanvalmistustekniikka hävittää osan vaikuttavuudesta, jonka käsityöläisyys on saanut veneeseen taiottua.

Fotografiska museetista jäi sen sijaan vähän ristiriitaisempi maku. Se ei liene kuitenkaan museon vika vaan sen, että retuperällä olevan valokuvausharrastukseni pohjimmaiset vaikuttimet ovat muualla kuin Fotografiskassa olleen Helmut Newton -näyttelyn pohjalla vallitsevat taiteelliset arvot.

Myönnän ensitöikseni, ettei minussa ole taiteellisuutta tippaakaan, ei ainakaan mitä valokuvaamiseen tulee. Kun minulla on kamera kädessäni, haluan ottaa kuvan, joka on luonteeltaan joko:

• dokumentaarinen; haluan arkistoida jälkipolville eli itselleni jotain hyvin arkista, mikä saattaa olla kadonnut vaikkapa 10 vuoden päästä tai vähintään rapistunut olemattomiin tai korvattu uudella. Kuvan nykyarvo on lähellä nollaa, ja arvoa sillä on vasta myöhemmin. Näitä ovat vaikkapa kuvat kadun pätkästä, kerrostaloista, autoista, junista, kavereista ja sukulaisista.
• esteettinen; kuva, jota on minusta kiva katsella. Siinä on hieno valaistus, tai siitä välittyy jotain tunnelmaa. Tällaisia ovat vaikkapa auringonlaskut, järvet, metsät.
• yhdistelmä dokumentaarista ja esteettistä.

Helmut Newtonin kaltaiset valokuvaajat eivät ota tällaisia kuvia, tai jos ottavatkin, niistä ei koota näyttelyitä. Epäilemättä he osaavat valokuvauksen teoriaa, ja intuitiivisesti rakentaa asetelmia niin, että heidän ottamasta kuvasta maksetuilla rahoilla voisi ostaa vähintäänkin hyvän auton tai parhaimmillaan melkein kaksion pääkaupunkiseudulta. Minulla ei tällaista taitoa ole koskaan päässyt kehittymään, ja varsinkin jos yritän tahallani ottaa hyviä kuvia, lienee tulos lähinnä nolostuttava. En silti ole koskaan ymmärtänyt, miten joku pyrkii ottamaan mahdollisimman omituisia kuvia muista ihmisistä. Kuvia, joita varten ihmiset on pakotettu omituisiin asuihin, epämukaviin asentoihin irvistämään luonnottomasti. Sellaista se muotikuvaus, tai ammattilaisvalokuvaus yleensäkin, kuitenkin kai on. Toinen puoli sitä on, että nimi on tunnettu, jolloin auktoriteettiusko saa mesenaatit hölläämään kukkaronnyörejään.