Töissä meni tänään valitettavan pitkään, ja kun olin Ison Omenan kirjastossa palauttamassa muutamaa opusta, tajusin myöhästyneeni Anja Snellmanin emännöimältä tilaisuudelta. Voi vietävä kun harmitti. Snellman on niitä harvoja kirjailijoita, joihin minulla on intohimoinen suhde - kunnioitettava saavutus kokonaisen 15 sivun lukukokemuksellani. Rehellisyyden nimissä voin toki myöntää, että asenteeni on paljolti muiden poikien lietsomaa ennakkoluuloa tuota Helsingin Belialia kohtaan, jota hänen esikoisromaaninsa alkusivut vahvistivat sellaisella demonisella voimalla, että nakkasin Sonja O:n äkkiä nurkkaan. Pidän toisaalta pimeyden voimien kanssa flirttailusta, joten ehkä pitäisi todella kokeilla jotain muutakin teosta häneltä.
Jotenkin olen onnistunut kasvattamaan myös sellaisen ennakkokuvitelman, että esikoisteokset, tai ainakin pari ensimmäistä, ovat aina niitä seuranneita parempia. Jotenkin tämä tuntuu pätevän musiikin maailmassa, tai ainakin mitä tulee omiin lempigenreihini. Kehityskaari näyttää usein siltä, että alussa yhtye toteuttaa sitä alkuperäistä visiotaan ensin nuorekkaalla innolla, ja sitten vielä kerran hieman hillitymmällä innolla mutta itsevarmemmalla taituruudella. Sen jälkeen taiteelliset visiot, uudistumiset ja nolot paluut juurille turmelevat kaiken.
En kuitenkaan ole varma, päteekö se muuhun taiteeseen. Kirjallisuudessa olen törmännyt alkutuotannon paremmuuteen selvästi vain pari kertaa. Umberto Econ pari ensimmäistä, Ruusun nimi ja Foucaultin heiluri, hakkaavat myöhemmin tulleet. Myös Houellebecq onnistui saamaan parista ensimmäisestä romaanistaan myös ne toistaiseksi parhaat, ja vielä niin, että Extension du domaine de la lutte todella muistuttaa räkärokkibändin debyyttiä, josta paistaa läpi tietynlainen amatöörimäinen raivokkuus, joka seuraavassa romaanissa on kypsynyt luettavampaan, mutta aavistuksen taiturellisempaan (ja luettavaan) mutta myös pitkäpiimäisempään suuntaan. Mutta muuten en ole saanut hirveästi aihetta kehitellä samanlaista uskomusta kuin musiikin maailmassa. Tietysti kirjallisuudentuntemukseni on varsin rajallista, ja hävettää ottaa esimerkiksi se iänikuinen (noiden kahden edellämainitun iänikuisen lisäksi) Lovecraft, jonka nuoruusvuosien kertomukset ovat pahimmillaan melko kamalaa huttua, etenkin verrattuna viimeisten elinvuosien aavemaiseen kerrontaan. En tiedä, johtuisiko ilmiö siitä, että (nyky)musiikissa yksittäinen kappale on verrattain yksinkertainen tekele, joka muodostaa oman pienen kokonaisuutensa siinä missä kirjallisen teoksen, ja etenkin romaanin, on kamppailtava muodostaakseen koherentin ja luettavan kokonaisuuden. Musiikissa ei välttämättä (ainakaan minua miellyttääkseni) ei soitannon tarvitse olla lainkaan taitavaa eikä kappalerakenteen monimutkaista, vaan riittää, että kappaleessa on jokin idea (melodia tai jokin rytmi tai se muuten vain onnistuu luomaan tunnelman). Kirjallisuudessa kirjoitustaidolla on merkitystä - en pysty lukemaan örkkikielellä eli stadin slangilla kirjoitettua tekelettä, vrt. Kauras-Snellmanin Sonja O. - mutta se ei riitä, vaan teoksen on muutenkin muodostettava jonkinlainen järkevä kokonaisuus, ja kummankin aspektin yhdistäminen vaatii kirjailijalta taitoa, eli ihailtavaa lahjakkuutta tai kovaa, sormet verille pieksevää ja kärsivällistä harjoittelua.
Väitän siis, että kirjailijalta kestää kauemmin saattaa taitonsa sille tasolle, että hän onnistuu ilmaisemaan häntä alunperin motivoituneet ideat onnistuneesti kuin muusikolta. Kummatkin tosin sotkeutuvat sitten tekotaiteellisuuden ja mainostemppujen ryteikköön.
3 kommenttia:
(Hämyäijä) Schopenhauerin mukaan kirjailijan paras ikä on 50 vuotta. IMHO romaanin kirjoittaminen alle kolmikymppisenä on aika vaikeaa ellei mahdotonta, elämän kokemusta ja ymmärrystä ei vain ole riittävästi. On hyvä ettei korkeakirjallisuudella ole pilannut itseään liian nuorena niin kuin minä, olen kahlannut Karamazovien veljekset läpi parikymppisenä ja varsinkaan lopusta en ymmärtänyt mitään. Nautinnollisempia venäläisen kirjallisuuden klassikoista tuolloin oli Tsehovin pitkä novelli Kaksintaistelu. Siis enemmänkin kirjat jotka keskittyvät kuvaamiseen eivätkä selittämiseen, lukuunottamatta Dostojevskin kirjoituksia kellarista. Suomalaisista ehdoton suosikki oli Haanpää, siis juuri ne lyhyet novellit.
Schopenhauer saattoi olla oikeassa. Olen itse yrittänyt salaa harrastaa romaani-/novellikirjoittelua. Se tyssää moneenkin seikkaan, mutta yksi niistä on jokin, jota aluksi kuvittelin tyhmyydeksi, mutta joka saattaisi olla myös elämänkokemuksen puutetta. Kolmekymppisen hybriksellä tietysti kuvittelisi, että koko maailma olisi tuttu ja siltäkin osin kuin ei ole, on helppo inter- ja ekstrapoloida. Ei kuitenkaan taida olla.
Tämä on varmaan muille jonkinlainen itsestäänselvyys, mutta johtuuko kirjailijoiden (ja muiden taiteilijoiden) ryyppäys ja rellestäminen juuri tähän, eletään rankkaa ja epävakaata elämää siksi, että osattaisiin kirjoittaa sellaisesta?
"Tämä on varmaan muille jonkinlainen itsestäänselvyys, mutta johtuuko kirjailijoiden (ja muiden taiteilijoiden) ryyppäys ja rellestäminen juuri tähän, eletään rankkaa ja epävakaata elämää siksi, että osattaisiin kirjoittaa sellaisesta?"
Monessa tapauksessa liittyy juuri kokemushakuisuuteen, vaikka ei välttämättä ole ainoa syy.
Lähetä kommentti