Kova opiskeluputki katkesi viikonlopuksi, enkä ole lauantain ja sunnuntain aikana tehnyt käytännössä mitään läpipääsytodennäköisyyksien kasvattamiseksi. Lauantaina viihdyin kyllä peräti tunnin kirjastossa (josta samalla pelastin poistohyllystä pari Peter Høegin kirjaa, Hiljainen tyttö ja Kuvitelmia 20. vuosisadasta, 1€/kpl), ja iltasella vähän olin kirjoittelevinani tietokoneella tiivistelmää vakuutusyhtiön johdosta ja siitä, miten säädökset poikkeavat työeläkevakuutusyhtiöiden osalta. Ensi viikostakin yksi ilta menee pöytälaatikkokirjailijakurssilla, joten vähiin käy armonaika. Töissäkin pitää olla taas päivisin.
Kuluneen viikon aamut ennen kirjaston aukeamista kuluivat tosiaan eräässä kahvilassa, jossa luin tenttikirjojen sijasta Harper Leen kirjaa Kuin surmaisi satakielen, ja sain tänään alkuiltapäivästä luettua sen loppuun. Myönnän, että minulla on hieman ennakkoluuloinen eli perustelematon kielteinen asenne klassikoiksi luettavia teoksia, olivat ne sitten kirjoja tai elokuvia, kohtaan, mutta Satakieli oli positiivinen yllätys. Pohjimmiltaanhan se tuntuisi olevan vain muutaman lapsen, ja erityisesti pienen tytön kasvukertomus, jonka lomassa pahat valkoiset rasistit sortavat mustaa miestä, ja hyvä valkoinen yrittää puolustaa. Luulen, että nykykirjailijat - siis sellaiset nykykirjailijat, jotka tällaiseen aiheeseen tyypillisesti tarttuisivat - saisivat niistä aineksista kasaan lähinnä saarnaavan tuotteen. Olen tietysti vain ennakkoluuloinen.
Sattumoisin minulla oli digiboksilla tallennettuna Satakielen elokuvaversio, jota olen jostain syystä säästellyt viime kesästä asti. Saatuani kirjan loppuun katsoin sitten samantien elokuvankin, eikä siinäkään ollut moittimista. Se oli kyllä reilusti tiivistetty versio kirjasta. Useita hahmoja oli tiputettu pois (tärkeimpänä kaiketikin Alexandra-täti), ja fokus oli selvästi Tom Robinsonin - miehen, jota tarinassa syytettiin valkoisen naisen raiskaamisesta - oikeudenkäynnissä. Tiivistyksen vuoksi jokunen juonenkäänne tuntuu elokuvassa vähän kummalta. Raiskatun isä, Bob Ewell, on vihamielinen ja kapinen maalaisjuntti, joka tuskin pelkää turvautua nyrkkeihin ja känniläisen uhoiluun, mutta oikeudenkäyntiä seurannut yritys tappaa Atticuksen lapset ei tuntunut uskottavalta käänteeltä. Kaikkiaan kuitenkin elokuva on niitä harvoja mustavalkoisia, vanhoja elokuvia, joista olen pitänyt. Se onnistui jopa liikuttamaan hieman muutamassa kohdassa, mitä on pidettävä hatunnoston arvoisena suorituksena (kuten myös sitä, että kerrankin elokuvassa on keskeisessä roolissa lapsihahmo, joka ei ärsytä).
Se kulttuurista. Muissa uutisissa Laihia pääsi jälleen Helsingin sanomiin. Siinä oli tänään juttu lumen romahduttamista rakennuksista, ja yksi kolmesta kuvasta oli otettu Laihian rautatieasemalta, radan pohjoispuolella sijainneesta punaisesta ladosta. Joskus nuorena poikana tunkeuduin sinne luvatta pari kertaa jostain syystä. Pimeät, isot rakennukset kun ovat jännittäviä paikkoja. Nuoremmat polvet eivät nyt saa kokea sitäkään iloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti