Osallistuin ensimmäistä kertaa vuoteen Nightvisions-tapahtumaan, ja kokonaisuutena on sanottava elämyksen olleen varsin positiivinen. Rajasin itselleni vain keskiviikon ja perjantain välillä esitetyt "arkinäytökset", ja tiputin pois sen kaikista perinteisimmän yömaratonin. Kahdeksan elokuvaa - kun pudotin vielä perjantain viimeisen näytöksen Attack the Blockin pois - joista vain yksi oli selkeästi turha, ja pari ehkä vain "ihan hyvää", loput ehtaa kamaa. Luodaan siis katsaus.
Kekkerit alkoivat siis omalta osaltani keskiviikkona The Thingin toisella uusioversiolla. Vuoden 1982 The Thing - Se jostakin - on minulle se tutuin inkarnaatio (voisi mukaan laskea myös Salaisten kansioiden ensimmäisen kauden jakson Ice, mutta se on ehkä vain tribuutti The Thingille), ja omalta osaltani se myös jää 50-luvun version (jota en ole nähnyt) rinnalle siksi oikeaksi The Thingiksi - tämä remake kun on täysin turha. Ei sillä, että tarina sinänsä olisi huonontunut, mutta mitään uutta ei tämä kolmas versio tarinaan tuo, ellei sitten ihan näppäriä erikoisefektejä lasketa uudeksi. Arvosana: turha.
Seuraava kattaus oli Rutger Hauerin tähdittämä riemukas Hobo with a Shotgun, jossa Hauerin esittämä kulkuri eksyy tavarajunan kyydissä kaupunkiin, jossa valtaa pitää rikollispatriarkka Drake poikineen. Kyllästyttyään mielivaltaiseen väkivaltaan kulkuri ostaa kaipaamansa ruohonleikkurin sijasta haulikon, ja pistää kampoihin. Mainiota viihdettä, jota ei kannata liian vakavasti ottaa. Arvosana: hyvä!
Suomalaisesta kauhuelokuvasta minulle tulee mieleen lähinnä Kuutamosonaatti (en suoraan sanottuna ole varma, olenko nähnyt sen), mutta keskiviikon päätteeksi katselimme suomalaisen kauhuelokuvan Merkitty. Paikalla oli myös elokuvan tekijäkaartia, ohjaaja Ismo Sajakorpi ja näyttelijät Satu Silvo ja Georg Dolivo. 30 vuotta sitten kauhu oli erilaista - Nightvisionsin yleisö kun on pääosin kaks-kolmekymppisiä ja vieläpä valikoitunutta, joten sinänsä mainio elokuva ei ehkä herättänyt sellaista reaktiota kuin ohjaaja olisi odottanut - leffan päätteeksi hän kommentoikin, että leffassa oli näköjään paljon piilohuumoria, josta hän ei ole ollut tietoinen. Mutta kuten joku katsoja kommentoi, Merkityssä oli "hyvä meininki". Arvosana: ihan hyvä.
Torstai alkoi sivistyneesti dokumenttielokuvan parissa. Loputon Gehennan liekki (katso traileri) oli 50 minuuttinen teräsannos suomalaisesta Black Metal -skenestä. Näytöstä hieman haittasi erään elokuvassakin ilmeisesti esiintyneen tyypin huutelu, mutta muuten elokuva oli mainio. Ehkä olisin toivonut vielä vähän enemmän selostusta suomalaisen black metallin historiasta, mutta toimi tämä näinkin "skenen" hahmojen kertomana. Arvosana: Mainio, pitää hankkia DVD:llä.
Ilta jatkui hevimetallin parissa, ja katsoimme vuoden 1985:n "musikaalin" Trick or Treat, jossa teinipojan idolisoima rokkitähti kuolee, ja palaa sitten kummittelemaan, kun teinipoika keksii pyöritellä rokkitähden viimeiseksi jäänyttä levyä väärinpäin, ja tulee paljastaneeksi saatanallisia viestejä. Elokuva (jossa vilahtavat myös Kissin Gene Simmons ja ennen kaikkea Ozzy Osbourne televisiosaarnaajana) oli kuitenkin vähän liian pitkä, huumori ei ihan kantanut loppuun saakka, ja minustakin elokuva olisi saanut loppua vaikka Carrie-kohtaukseen (ts. lukiotanssit saavat tylyn lopun). Toisaalta muuta yleisöä tuntui naurattavan kovasti, joten ehkä olen vain kalkkis. Arvosana: ihan hyvä, mutta.
Perjantaina piti olla neljä elokuvaa, mutta kun nukahtelin jo ensimmäisen aikana, niin päätin jättää viimeisen väliin, kun ei sen trailerikaan oikein vakuuttanut. Perjantai joka tapauksessa alkoi toimivalla Lovecraft-filmatisaatiolla Whisperer in Darkness. Leffa oli tehty "ikään kuin" 1930-luvulla, se oli mustavalkoinen ja lukuunottamatta tietokone-efektejä, se myös tuntui kuin se olisi tehty silloin, ts. siinä esiintyvät "teknologiset kojeet" vaikuttivat hieman naiiveilta. En ole kyllä koskaan pitänyt klassisista mustavalkoleffoista, mutta jos muutamia päättäisin joskus hankkia, olisi tämä yksi niistä. Arvosana: Varsin onnistunut, muttei ihan täysosuma.
Nightvisionsin henkeen on aina kuulunut sellaiset 70- ja 80-lukujen kulttielokuvat, jollaiseksi lasken myös Bronxin asfalttisoturit. Täytyy kyllä myöntää, etteivät nämä rakeiset elokuvat, joiden kantava voima matalan budjetin tuoma koomisuus, ole ihan minun juttu. Toki itsekin nauroin monessa kohdassa muun yleisön mukana, ja onhan näissä aina se, että ne ovat kuitenkin tavallaan "scifitarinoita", ja jo sen vuoksi arvokkaita (ilman muutahan rikollisuus voi kaupunginosassa kasvaa niin, että poliisi luovuttaa ja kaikenkarvaiset moottoripyörä- ja rullaluistinjengit ottavat vallan). Näytöksessä kunniavieraana oli ohjaaja Enzo G. Castellari, jolla oli ihan hyviä anekdootteja kyseisen elokuvan tekemisvaiheesta, mutta vaikea oli välillä seurata miehen innostunutta selostusta. Arvosana: ihan hyvä, mutta...
Festarit päättyivät osaltani Red Stateen. Hieman hitaasti alkava elokuva sijoittuu ilmeisesti Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeelle, jossa homoja eivät kaikki katso vieläkään hyvällä silmällä. Elokuvassa esiintyy lahko, joka ei tyydy Jumalan Tahtoa noudattaessaan pelkkiin mielenosoituksiin homoseksuaalien opiskelijapoikien hautajaisissa. Lahkon vanhurskas jäsen, eräs vanhempi nainen, laittaa seksiseurailmoituksen nettiin, ja opiskelijapojat tarttuvat toki tilaisuuteen. Koska pojat olivat valmiita neljän kimppaan, osoittaa se ettei pojilla ole sielua, joten on OK kidnapata heidät tapettaviksi iltahartauteen, jossa teloitellaan homoja ja muita syntisiä, mikä on ihan OK, koska Raamattu kieltää vain ihmisen tappamisen, mutta "hyönteiset" ovat OK. Kaikki ei kuitenkaan mene putkeen, ja poliisivoimat saavat vihiä. Lahkolaisilla on onnekseen kellari täynnä aseita ja ammuksia, joten ryhdytään tulitaisteluun. Lopuksi melkein kaikki kuolevat. Arvosana: Varsin mainio, potentiaalinen DVD-ostos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti