Arvelen omalla kohdalla elämäni ajelehtivan eteenpäin rutiinien voimasta - näin ollen jos kirjoitan vaikka väkisin nyt tänään blogiin, on huomenna kynnys matalammalla. Tällainen itseindusoitu resonanssi (voi kun olen nokkela) on toiminut aiemminkin muissa yhteyksissä - muistelen opiskelijavuosinani sekä opintojen että elämän kangertelevan siksi, että rutiineina oli lähinnä vetelehteminen ja murehtiminen, ja molemmat ongelmat korjaantuivat melkein kuin itsestään sen jälkeen, kun työnsi tätä ruhoa eteenpäin hiki hatussa ensin muutamia metrejä. Jotkut ehkä pitävät mekaanista toistoa ikävystyttävänä, mutta minä tavallaan nautin siitä, vaikkakin rutiinien murtaminen ainakin väliaikaisesti voi olla piristävääkin. Vietin taannoin viikon niin, että menin töihin vasta yhdeksäksi, ja siellä syömään vasta puolenpäivän aikoihin. Se oli jollain omituisella tavalla piristävää, vaikkakin sen jälkeen olen palannut aamuseitsemän töihinmeno- ja puoli yhdentoista ruokailuaikatauluun. Kai sitä voisi kutsua irtiotoksi, jollaisia ihminen kuulemma tarvitsee siinä missä sitä toistoakin.
Huushollin pitämiseen minulle ei ole koskaan syntynyt mitään rutiinia, vaikka olen sellaisia aina välillä suunnitellut. Nyt sitten pitäisi jotenkin saada tämä asunto sellaiseen kuntoon, että sen kehtaa luovuttaa ja saisi vielä takuuvuokrankin takaisin. Yllätyin iltapäivällä, kun liesituulettimen lasikuvusta voi nähdä läpikin. Sen jälkeen olen lähinnä keräillyt irtopaperia - kassakuitteja ja irtonaisia esitteitä - pois. Sitten kun muutan omaan kotiin, kaikki on tietenkin toisin, onhan silloin kyse omasta omaisuudesta jota huligaanit, minä itse etunenässä, ei saa turmella. Niin tosin taisin ajatella jo edellisen muuttoni yhteydessä.
Aamulla oli jo vähän kolea. Minua ei harmita seistä bussipysäkillä, mutta bussissa minua alkoi palella. Täytynee kaivaa hansikkaat jostain huomiseksi. Onneksi en heittänytkään keväällä pois talvitakkiani, vaikka jo muutaman kevään ajan on ollut tarkoitus tehdä niin ja ostaa parempi tilalle. Tottahan tuo nyt vielä yhden talven menee.
Tänään oli kuulemma kansallinen epäonnistumispäivä. En muista ihmisistä tiedä, mutta itse ainakin epäonnistun ihan riittävästi jo muutenkin, kiitos vaan, joten en ottanut erityisemmin osaa. Tosin tietysti olisi voinut pyytää jotain työpaikan mukavammista tytöistä treffeille, ja selittää sitten närkästyneelle pakkienjakajalle, että no kun oli kansallinen epäonnistumispäivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti