Pohjimmiltaan La possibilité d'une île (Mahdollinen saari) on jälleen yksi Houellebecq - vain rakenteeltaan vähän kömpelömpi ja paremman sanan puutteessa tunnelmaltaan esoteerisempi kuin hänen aiemmat teoksensa. Pohjalla kuitenkin on se sama tunteistaan ja muusta ihmiskunnasta vieraantunut ranskalaismies, jonka nimi tällä kertaa on Daniel. Hän on stand-up koomikko, joka menestyy ammentamalla aiheensa rasismista, sovinismista, seksuaalisuudesta, pedofiliasta ja muusta järkyttävästä. Hänen elämässään on kolme tärkeää: ikäisensä Isabelle, jolta hän saa rakkautta mutta ei seksiä; nuorempi Esther, jolta hän saa seksiä mutta ei rakkautta; ja tärkeimpänä Fox-koira, jolta hän saa pyyteetöntä rakkautta. Tarina kerrotaan Danielin, ja hänen tuhat vuotta myöhempien elävien klooniensa Daniel24:n ja Daniel25:n kautta.
Näissä Michelin kirjoissa vaikuttaisi toistuvan sama teema. Ne kuvaavat nyky-yhteiskuntaa, ja sen raadollisinta puolta. Maailmaa, jossa ihmiset eivät juurikaan välitä toisistaan, jossa himo on korvannut loputkin rakkauden rippeet, ja jossa veritöillä ja seksin pimeillä puolilla mässäilly nostattaa kohua ja närkästystä, jotka oikeastaan ovat vain savuverhoja suosionosoituksille, ihailulle ja jonkinlaiselle tyydytykselle. Danielille juuri sen hyödyntäminen tuo leivän pöytään, ja lisäksi kerroskaupalla voita sen leivän päälle. Jossain vaiheessa uskontoihin varsin mitäänsanomattomasti suhtautuva Daniel sekaantuu elohimiittien lahkoon. Elohimiitit ovat eräänlainen raëlilaisuutta erittäin vahvasti muistuttava ufo-kultti, joka uskoo taivaasta tulleisiin, ja vielä jonain päivänä sieltä palaaviin luojiin, elohimeihin. Yksityisellä saarellaan he kehittelevät kloonausteknologiaa, joka vapauttaisi ihmisen viimein kuolemastakin, ja siten siis vanhenemisen kiroista. Vanheneminenhan myös on yksi elämän väistämätön seuraus, jota vastaan taistellaan hampaat irvessä ryppyvoitein ja 50 cent -lippalakein.
Kuten olen jo aiemmin todennut, Houellebecq'n teemat puhuttelevat minua, mikä on tähän asti saanut minut palaamaan häneen muutamia kertoja. Ei kuitenkaan mahda mitään: Mahdollinen saari oli loppujen lopuksi melko puisevaa luettavaa. Terävän ja viiltävän kerronnan sijaan lukija saa kahlata läpi 400 sivua tekstiä, joka ei koskaan oikein pääse vauhtiin samalla tavalla kuin Alkeishiukkaset ja Halujen taistelukenttä. Nyt olen kuitenkin lukenut kaikki Houellebecq-suomennokset, enkä taida tarttua ranskan opettelemiseen, vaan jään odottelemaan Ville Keynäsin seuraavaa suomennosta, mikäli sellainen vain on tulossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti