Festivaalit ovat nyt takana, mutta kärsin edelleen viikon aiheuttamasta väsymyksestä. Kummaa, sillä en kuitenkaan katsonut kuin sen yhdeksän elokuvaa, ja niistäkin yhden ohitse nukuin melkein kokonaan. Käteen jäi ehkä hieman pettyneet tunnelmat. Se ei johdu niinkään siitä, että tarjonta olisi ollut erityisen huonoa - paremminkin liian tasaista - vaan siitä, että Ben X oli suurten odotusten jälkeen pettymys, ja osa elokuvista ehkä muuten vain tylsiä ja kun katsottuja elokuvia oli käytännössä vain kahdeksan, yksikin pettymys tuntuu paljolta.
Festivaalit aloitti omalta osaltani tanskalainen kauhuelokuva Cecilie. Ihan uskomatonta, miten kaikki kauhugenren kliseet ja keskinkertaisimmat rakennuspalat olikin osattu tunkea yhteen elokuvaan. Ainoa hyvä puoli oli se sama kuin Mulholland Drivessä - en vain oikein osaa sanoa, mikä se on. Teknisesti onnistunut? Visuaalisesti kaunis? Joka tapauksessa, näitä "kuollut henki palaa maan päälle uuteen ruumiiseen kostamaan menneisyyden vääryydet"-elokuvia on nähty jo aivan tarpeeksi. Keskinkertaisen Salaisten kansioiden jakso ajaa saman asian kuin Cecilie. Tämän tanskalaisrainan alkupaloina esitettiin kuitenkin Lars von Trierin erinomainen lyhytelokuva Occupations, jota ei näemmä löydy edes IMDB:stä. En voi referoida juonta paljastamatta aivan kaikkea, mutta elokuva oli toki festareiden parasta antia.
Keskiviikkona minun piti katsoa Chrysalis, mutta Kino Tapiolan asbestin paljastuttua vaihdoin lippuni epäilyttävään Vivereen, jonka kuittasin etukäteen typeräksi, romanttiseksi taide-elokuvaksi. Toden totta; mitä voi odottaa elokuvalta, jonka parrasvaloissa on nuori typerä teinityttö, joka on retkahtanut paikallisen rokkibändin huithapelikeulahahmoon; nuori ja angstaava parikymppinen lesbonainen ja vanhempi lesbonainen? Yllättäen leffa oli varsin katsottava, ja se kertoi sinänsä tarkoituksettoman tarinan kolme kertaa, kerran kunkin päähahmon näkökulmasta.
Keskiviikon toinen oli odottamani Rolf Lassgård -elokuva Den Man Älskar, joka kertoi aina yhtä koskettavasta lähisuhdeväkivallasta. Se opetti, että naiset rakastuvat väkivaltaisiin, viinaan meneviin juoppoihin, joka hakkaa vaimokullan teho-osastolle ja joutuu sitten vankilaan. Sillä välin kun väkivallakko viettää iltojaan tiilenpääromaaneja lukien, vaimo selviää sairaalasta ja löytää kunnon miehen. Kun väkivallakko pääsee vankilasta, nainen rakastuu uudelleen hurjapäähän, ja jättää lopulta kunnon miehen palatakseen väkivallakon kelkkaan. Se on, kuulkaa, sitä rakkautta, jos mikä! Pidin joka tapauksessa Den Man Älskarista, vaikka se oli välillä vaarassa sortumassa perinteiseen "kaikki miehet hakkaavat"-ansaan, ja vaikka se lopussa melkein ampui yli Kunnon Miehen hankittua tuliaseen kurmoottaakseen tulevaa ex-vaimoaan ja tämän ex-ex-miestä. Onneksi typeryyksiltä vältyttiin.
Seuraavana (päivänä) oli vuorossa odottamani Ben X, jota ennen elokuvan pääosanäyttelijä kävi esittäytymässä yleisölle lavalla. Ben X:ltä odotin paljon, mutta kun ei. Pääosaesittäjä oli ainakin 10 vuotta liian vanha esittääkseen yläasteikäistä autistista nörttiä. Lisäksi elokuvan tarjoama ratkaisu ongelmiin oli mielikuvitustyttöystävän hankkiminen ja itsemurhan lavastaminen. Lisäksi elokuvan "dokumentaristinen" luonne ei oikein sopinut, vaan se teki elokuvasta miltei saarnaavan. Toisaalta sen tarkoitus oli kai korostaa nykymaailmaa sikäli, että nykyäänkin kauhistellaan vasta jälkeenpäin, kun joku on vuosien piinan jälkeen seonnut ja puukottanut viattoman sivullisen manan majoille. Paljon paremmin elokuva onnistuu siinä kohdassa, jossa uutisankkuri käsittelee "Benin" itsemurhan lyhyesti ja siirtyy sitten hymysuin urheilu-uutisiin. Toisekseen Ben X on varmaan ensimmäinen elokuva, johon Internetin ja tietokonepelien maailma on onnistuttu integroimaan niin, etteivät aiheesta ymmärtämättömät kavahda elokuvaa liian tietoteknisyyden vuoksi, eikä toisaalta aiheesta ymmärtävät kavahda elokuvaa siksi, että sen tietoteknisyys on lievästi sanottuna naurettavaa (vuosien intensiiviterapian jälkeen en enää näe painajaisia monitorin peittävistä lentävistä kirjekuoresta ja äänestä, joka sanoo You have mail joka yö. Näen sen nykyisin vain joka toinen yö).
Torstain toinen elokuva oli 3 Dias ja tämän alkupalana nähty Las Horas Muertas. Kummastakaan minulla ei oikeastaan ole mitään sanottavaa. Tylsää, tylsää. Toisaalta tylsyydestä huolimatta kumpikin voittivat Cecilien kevyesti - kumpikaan kun ei ollut samalla tavalla kliseinen.
Perjantaina vuorossa oli Låt den rätte komma in, joka oli sekä jonkinlainen tukholmalaislähiöön sijoittuva yhteiskuntakriittinen (niin minä sen ymmärsin) elokuva, että vampyyrielokuva. Suosittelen genrejen ystäville, jos ei se haittaa liikaa, että pääosissa on lapsia. Paatuneimmille verta on ehkä liian vähän, mutta kliseisyydestä elokuvaa tuskin voi moittia.
Lauantaina iltani alkoi vasta varttia vaille yksitoista (Espoo on aika hiljainen paikka viikonlopun myöhäistunteina) George Romeron Diary of the Deadin merkeissä. Harmillista kyllä, nukahdin elokuvan alkupuolella, ja ehdin nähdä vain alkupaloina esitetyn The Eyes of Edward Jamesin ja puolisen tuntia Diaryn alkua, jonka aikana elokuva vaikutti ärsyttävältä teinikauhuleffalta. Kotiin pyöräillessämme kaveri referoi elokuvaa, ja ehkä pitänee antaa sille uusi mahdollisuus, kun se syyskuussa ilmestyy DVD:nä. Zombieleffat genrenä ei kyllä koskaan ole puhutellut minua, mutta tarkoitus on ollut antaa sille uusia mahdollisuuksia.
Cine päättyi sunnuntaina, jolloin kävin katsomassa vielä kaksi elokuvaa. Ensin oli vuorossa tanskalainen Til døden os skiller, joka Den Man Älskarin tavoin käsitteli lähisuhdeväkivaltaa, mutta ehkä koomisemmin ja sortuen "kaikki miehet hakkaa"-ansaan. Harmin paikka, sillä elokuvan alkuasetelma, jossa nimenomaan nainen on hakkaava hirmu, oli melko herkullinen, ja elokuvalla oli mahdollisuudet käsitellä miesten suhtautumista väkivaltaiseen vaimoon ja yhteiskunnan asenteita (myös näitä) miehiä kohtaan, mutta siinä vaiheessa kun pääosamies palkkasi vaimonhakkaajakorstot murhaamaan vaimonsa, muuttui elokuva farssiksi. No hyvä on, mikäs siinä, mutta siinäkään ei sitten menty tarpeeksi pitkälle, vaan elokuva päättyi lällynä romanttisena siirappileffana. Äh.
Omalta osaltani festarit päättyivät varsin erikoiseen elokuvaan Wolke 9, jossa elämänsä ehtoopuolella käyvät mummot ja vaarit harrastivat valkokankaalla seksiä, eikä leffa pelännyt näyttää mummojen ja vaarien sukupuolielimiäkään. En suoraan sanoen osaa sanoa, oliko elokuva hyvä vai huono. Jonkinlainen taide-elokuva se kyllä oli, ja sillä oli varmaan jonkinlainen sanoma sen itsestäänselvän lisäksi ("nauttikaa elämistänne, älkääkä olko pinnallisia"?). Kumma juttu, mutta elokuvasali oli miltei tyhjä.
Mutta eipä siinä. Ensi vuonna sitten uudestaan boikotoimaan helsinkiläisten höpötyksiä (joku taiteiden yö, kuulemma) Cineen. Toivon paljon kauhua ja ruotsalaisia elokuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti