Uskon kohtuullisen vakaasti, että vain hartaasti ylläpidetty kirjoitusrutiini pitää blogimerkintöjen tason korkealla, on minun kai kirjoitettava jotain ihan vain lämpimikseni.
Ostin taannoin pitkästä aikaa levyjä, ja siellä Hornan ja muiden yhtä valoisten yhtyeiden levyjen seassa ostin myös lapsuudensuosikkini Pet Shop Boysin kokoelman Discography, joka sisältää yhtyeen 80-luvun singlejen A-puolet. Kyseinen levy oli meillä aikoinaan tupla-LP:nä, mutta kiekot olivat CD-formaattiin tottuneelle muuttuneet jo 90-luvun puolessa välissä turhan epäkäytännölliseksi tavaksi kuunnella musiikkia. Discography oli siis saatava CD:nä.
Vaan eipä sitä koskaan löytynyt. Armeija-aikoinani näin sen kerran Kajaanin Anttilassa iltalomilla, mutta en kehdannut ostaa sitä, koska tupatoverit olisivat nähneet. Sitten asia enimmäkseen unohtui, vaikka silloin tällöin muistin katua silloista valintaani. En ymmärrä, miksen koskaan asiaa muistellessani ymmärtänyt tilata lättyä Internetin levykaupoista, vaikka käytännössä koko monisatapäisen levykokoelmani olen haalinut verkkoteitse.
Raskaamman musiikin parissa tulin usein huomanneeksi, että pidin yleensä yhtyeen vanhemmasta tuotannosta. Discographyllä kappaleet on järjestelty kronologiseen järjestykseen alkaen erinomaisesta West End Girlsistä (1984) aina kappaleeseen Was It Worth It? (1991). Vähemmän yllättäen hyvät kappaleet painottuvat levyn alkupuolelle. Jo edellä mainitun West End Girlsin lisäksi sieltä löytyy ikivihreitä klassikoita, kuten 'Kaunotar ja Nörtti'-sarjasta (jos sitä nyt kukaan viitsi katsoa) nykypolville tuttu Opportunities (let's make lots of money) Re-Animatorin vuodelta 1985 (tuo videon versio kappaleesta on toinen kuin Discographyllä, ja minusta huonompi), Suburbia (1986), lapsuuden suursuosikkini It's a Sin (1987), Rent (1987), toinen suursuosikkini, Petsareiden tulkinta kappaleesta Always on my Mind (1987) ja niinikään erinomainen Heart (1988), eivätkä muutkaan levyn alkupuolen kappaleet huonoja ole. Tässä kohdassa on käsitelty tasan puolet levyn kappaleista, eikä pahaa sanottavaa ole löytynyt.
Sitten kaiuttimista valuu ilmoille Domino Dancing (1988), josta en ole koskaan pitänyt, enkä näemmä vieläkään pidä siitä. Sitä seuraava Left to My Own Devices (1988) on jälleen parempi esitys, mutta sitten mennään taas alamäkeä oikeastaan koko loppulevy lukuunottamatta kahta erinomaisempaa esitystä, eli Where the Streets Have No Name (can't take my eyes off you) ja Jealousy, molemmat vuodelta 1991.
En erityisemmin ole tutustunut yhtyeen myöhempään tuotantoon, mutta se vähä mitä olen kuullut, ei ole antanut aihetta iloon. Tosin vuoden 1993 albumilla Very oli muutama mainio kappale, joista parhaiten aikaa on kestänyt Can You Forgive Her?. Kyllähän minäkin lapsena pidin Go Westistä, mutta en nyt enää oikein tiedä. Onhan se edelleenkin "ihan hyvä".
Minusta oli kuitenkin joskus myöhempinä vuosinani, kun räminämusiikki oli jo turmellut minut, huomasin, miten monet muutkin sittemmin metallimusiikkiin hurahtaneet olivat aikoinaan aloittaneet Pet Shop Boysilla. Odotankin, milloin heviyhtyeet alkavat tekemään Pet Shop Boys -covereita. Saksalainen Gamma Ray aloittikin jo levyllään Powerplant (1999), mutta mielestäni yhtyeen näkemys It's a Sinistä ei ollut järin onnistunut. Neil Tennantin homous - ja se, että syntikkapoppia yleensäottaen taidetaan pitää raskaan musiikin piireissä "homona" - pitänee tosin huolen, ettei niitä hirveästi varmaan tulla lähiaikoina kuulemaan, ei ainakaan niiltä bändeiltä, joilta mieluusti kuulisin tulkintoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti