Mopokausti

Tarkoitus oli pitää kirjoitusrutiinia ahkerasti yllä, mutta viime päivinä on vain ollut niin väsynyt olo, ja sanottava vähissä. Pitäisi kehittää mielipide jostain, ja yltyä sitten raivokkaaseen paatokseen sitä perustellessa. Vaan en jaksa.

Ostin kyllä tässä viikolla heräteostoksena Prisman alennuskorista pari kirjaa, joista toisen luinkin yhdeltä istumalta (toinen oli kovakantinen Umberto Econ 'Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki'). Kyseessä oli Aino Kontulan toinen koulumuistoihin lempeästi ja lämpimästi johdatteleva teos 'Ei eläinkokeita - käyttäkää mopoja!'. Pidin kovasti Kontulan ensimmäisestä 'Rexi on homo ja opettajat hullui'-teoksesta, joka oli yhden raunioituvan opettajan päiväkirja yhden lukuvuoden ajalta tuhannen oppilaan yläasteelta. Eläinkokeet pysyvät edelleen samalla (mistä olen saanut päähäni, että keravalaisella?) tuhannen oppilaan yläasteella, mutta näkökulma vaihtuu seitsemännen luokan aloittavaan Nikoon. Hän on mopo - tai kuten Laihialla sanottiin: monni - ja kaiken kukkuraksi hän on varsin pienikokoinen, siis koulun todellisessa hierarkiassa ylemmässä alaluokassa. Itseasiassa kirjassa ei juurikaan esiinny varsinaista koulukiusaamista: luokan ulkomaalaista kaveria, Kepapia, haukutaan välillä mutiaiseksi, Niko nostetaan kerran naulakkoon roikkumaan ja hänet taidetaan uittaa kerran vessanpöntössä (tapahtuuko sitä muuten oikeassa maailmassa? En ole koskaan kuullut kenenkään joutuneen kokemaan sitä), mutta siinä se sitten onkin. Sen sijaan lapsilla menee muuten päin prinkkalaa. Luokan kaunotar sairastuu vakavasti (minulle ei selvinnyt, että mihin - syöpää veikkaisin), toiset ovat pillereiden ongelmakäyttäjiä. Karuimmin kuitenkin menee isänsä hyväksikäyttämällä Sirkulla, joka on uppoutunut täysin Tolkienin maailmoihin ja kutsuu isänsä Uglukiksi ja ajautuu lopulta täysin odotetusti itsemurhaan, sekä Nikolla, joka on kotonaan huithapelin yksinhuoltajaäidin armoilla, jolle tärkeämpää on "oikeus onneen", ts. jatkuvaan Virossa ja Venäjällä viinan ja tupakan perässä ramppaamiseen ja kapakointiin, kuin Nikosta ja tämän rikoksen teille tukevasti hairahtuneesta Robertista huolehtimiseen.

Eläinkokeita ei ollut mielestäni yhtä onnistunut kuin Rexi. Voisikohan se sitten johtua jo pelkästään siitä, että yläasteajoistani on jo 10 vuotta, ja samaistun ehkä enemmän opettajaan kuin murrosiän myrskyaallokoissa ajelehtivaan nuoreen. Ehkä kuitenkin tämä toinen kirja oli hieman yliampuva ja siis epäuskottava, ja siitä puuttuivat ne osuvat oivallukset, jotka ensimmäisestä kirjasta tekivät niin nautinnollisen (mieleeni tulee heti se, kun Rexissä nörtti saa heti tytöt kiinnostumaan hänestä, kun hän vaihtaa Star Trekin viinaan ja tupakkaan). Toisaalta, tuhannen oppilaan yläasteella sattuu varmasti vähän toisen malliin hirveyksiä kuin parin sadan oppilaan maalaiskunnan yläasteella.