Temppelit maan tasalle

Lehdet ovat viime päivinä tienneet kertoa, että tänä vuonna on tasoristeysonnettomuuksissa kuollut näin vuoden puoleen väliin mennessä yhtä paljon ihmisiä kuin viime vuonna yhteensä. Väki vaatii tasoristeysten pikaista poistamista tai, jos ei millään pystytä siihen, niin ainakin puomilaitteiden asentamista. Ikään kuin ne auttaisivat jotain - muistan lukeneeni jostain raportin, jossa kerrottiin että vuosittain autoilijat ajavat rikki 200 puomia. Ei siis kyse ole pelkästään siitä, että autoileva kansa olisi piittaamatonta ja laiskaa tarkistaakseen, lähestyykö juna risteystä vai ei, vaan osin kyse on tietoisesta valinnasta. Matka-ajassa säästetyt minuutit arvioidaan arvokkaammiksi kuin oma henki. Näin ollen pidän tasoristeysten poistamista rahanhukkana - tasoristeykseen on jo aikoinaan investoitu rahaa, joten rahat voitaisiin ennemmin käyttää vaikka rataverkon parannukseen tai edes tasoristeysten odotustasanteiden ja näkemien parantamiseen. Rallikuskit kuolisivat edelleen, mutta se helpottaisi muiden ajajien arkea.

Ongelma tietysti on se, että kaljanhakumatkaan käytetyt minuutit katsotaan myös kyydissä olevien (esimerkiksi pienten lasten) henkiä arvokkaammiksi. Lapsettomana ja sellaisena pysyttelevänä minulla ei varmaankaan muutamien tahojen näkökulmasta ole todellista näkemystä asiaan, mutta edes lasten suojelemiseksi ei tarvitsisi tehdä kaikkea - he ovat vanhempiensa vastuulla. Sitä tietysti voisi miettiä, kuten joskus usean tuopillisen jälkeen mietinkin, että lisääntymisen pitäisi olla luvanvaraista. Se tuskin on kuitenkaan realistinen vaihtoehto, joten on tyydyttävä siihen, että lapsia kuolee myös huoltajiensa vastuuntunnottomuuteen, eikä ole yhteiskunnan tehtävä suojella kaikkia kaikelta, eikä varsinkaan aikuisia ihmisiä heidän omalta tyhmyydeltään.

Myönnän, että minulla on oma lehmä ojassa. Rautatieharrastajana pidän nimenomaan tasoristeyksiä eräänlaisina harrastukseni temppeleinä - paikkoina, joissa harrastaminen on harrasta. Sen lisäksi, että ne ovat itsestäänselvästi osa asiaankuuluvaa miljöötä, niissä odottamisen tunnelma on puhtainta. Rautatieasemat eivät ole ihan saman asia. Niissä tunnelma on kireämpää ajatusten vinoutuessa siihen, miten paljon juna on myöhässä. Lisäksi tasoristeyksillä junat ajavat lujaa, asemilla ne matelevat. Asemilla hälinä peittää kaukaa lähestyvän junan hiljaisen huminan ja raiteiden värinän. Joillain tasoristeyksillä odotus ikään kuin huipentuu varoituskellojen kilinään ja valojen vilkkumiseen, asemilla taas kireät ihmiset pakkautuvat yhteen ja alkavat polttelemaan pikavauhtia, että varmasti selviää junassa taas tupakkakoppiin asti. Jos tasoristeykset poistetaan, sitten on tyytyminen radanvarsiin, jotka usein ovat vaikeapääsyisempiä.