Tekisi mieleni sanoa, etten ole hirveän isänmaallinen ihminen. Oikeampi ilmaus taitaisi kuitenkin olla, etten ole kovinkaan kansallismielinen. Itsenäisyyspäivää on kuitenkin vietetty suomalaisissa, etten sanoisi isänmaallisissa merkeissä: katsoin jokavuotiseen tapaan Tuntemattoman sotilaan, ja aamulla luin loppuun pari päivää sitten aloittamani Kari Hotakaisen romaanin Juoksuhaudantie. Ensinmainitun katsominen päivälleen tasan vuoden välein on ihan hyvä, ja ennen kaikkea riittävä perinne, enkä minä sitäkään katso siksi, että kokisin velvollisuudekseni muistuttaa itseäni ja potea syyllisyyttä siitä, että isoisovanhempani ovat eläneet huonoina aikoina, vaikka monesta tuutista sellaista sanomaa pukkaa jatkuvalla syötöllä - jossain blogissa oltiin oikein sitä mieltä, että joka ainoa päivä pitäisi lyhentää loputonta kiitollisuudenvelkaa. Ei tietenkään sillä, että olisin jotenkin kiittämätön nulikka, mutta kun sotiemme veteraani vain on sellainen maaginen sana, jolla voi oikeuttaa ja velvoittaa mitä tahansa ja lisätä syyllisyyttä. Sitä en sulata. Tuntemattoman katson vuosittain vain sen vuoksi, että se on suomalaiseksi ja ennen kaikkea mustavalkoiseksi elokuvaksi ihan hyvä ja katsottava.
Juoksuhaudantie oli viihdyttävä romaani. Se oli kai jonkinlaiseksi tragikomediaksi tarkoitettu kertomus modernin kotirintamamiehen kujanjuoksusta saadakseen asunnon ja perheensä takaisin, mutta en varsinaisesti nauruun purskahdellut sitä lukiessani. Viihdyin kuitenkin, ja luin sen mielelläni. Annoin sille Facebookissa arvosanaksi neljä tähteä viidestä, kun en voinut antaa kolmea ja puolta. Viittä tähteä se ei ansainnut joka tapauksessaan, mutta olin silti aluksi selittää, ettei sille voi antaa täysiä pisteitä, koska se on ainakin pintatasolla viihderomaani. En kuitenkaan tarkemmassa analyysissä pysty selittämään, miksei hyvä viihde voisi ansaita tarvittaessa täysiäkin pisteitä. Hotakaisen kielenkäyttö ja kyky kertoa tarina (ainakin tässä tapauksessa) niin, ettei lukija kyllästy, ansaitsee kyllä arvonannon.
Siihen liittyen muuan puolituttava tiedusteli taannoin toiselta puolituttavalta, mitä vikaa on siinä, että kirjailija/muusikko tms. yrittää kovasti, tai tekee väkisin jonkun tuotoksen. Lopputulos ratkaissee teoksen arvostettavuuden riippumatta siitä, miten siihen on päädytty. Se johdatti minut miettimään sitä, että myös kaupallisuutta karsastetaan. Kaupallinen taide on aina jotenkin huonoa kaupallisuuden vuoksi, ei siksi että lopputulos olisi kehno. Kun Hollywoodissa tuotetaan elokuva, on omakin ensireaktioni usein se, että tämä nyt on vain tällainen amerikkalainen tuote, enkä rohkene myöntää pitäneeni elokuvasta. Muilla kulttuurinaloilla olen ollut havaitsevinani samanlaista asennetta. Jos kirja myy hyvin, niin se on täyspaska hömppäteos, jolla rahastaja-kirjailija kuittaa jälleen rahat oikean kirjallisuuden näivettyessä. On tietysti usein niin, että ollakseen kaupallista, eli miellyttääkseen suurempaa yleisöä, on usein turvauduttava kompromisseihin ja sovinnaisuuteen, jotka saattavat helposti vesittää lopputuotteen arvon. Kuitenkaan suosiosta ei seuraa se, että lopputuote olisi haalea kompromissi ja sovinnainen tekele, joka ei haaleudessaan ja sovinnaisuudessaan sano oikein mitään eikä ole minkään väärti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti