sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Ajan jaksot ja muita näyttelyitä

Kävin elämäni toista kertaa valokuvanäyttelyssä. Espoon kulttuurikeskuksessa oli Mauri Haapasen näyttely, joka kulki nimellä "Ajan jaksot" (kuulostaa vähän halvalta sci-fi -teoksen nimeltä), joka tarkemmassa analyysissä tarkoitti luontokuvia, ja erityisesti kuvia järvistä auringonlaskussa, kuunvalossa tai talven sinisessä hetkessä. Ihan onnistuneita ja hienoja kuvia. En itse pystyisi saamaan samanlaisia tällä kokemuksella ja taidolla. Siltikin - välillä tulen ajatelleeksi, hyvän valokuvaajan ja huonon valokuvaajan välinen ero on paljolti viitseliäisyydessä. Hyvä kuvaaja lähtee ulos pakkaseen omituisina tunteina, etsii hyvää paikkaa ja varmistaa, että on siellä juuri oikeaan aikaan. Minä taas arvostan liikaa mukavuutta, en jaksa enää nykyisin lähteä aamutuimiin matkaan, ja olen vähän sen armoilla, minne jaksan kävellä tai pyöräillä, tai minne pääsee helposti joukkoliikenteellä, kunhan vain ei ole kovin pitkän matkan päässä.

Elämäni ensimmäinen valokuvanäyttely oli erään Pekka Luukkolan näyttely viime keväänä. Sielläkin esiteltiin järviä, mutta kaikki kuvat olivat kesäyön sinestä, niissä oli nähty vielä vähän enemmän vaivaa, ja ne oli painettu paljon isommille tauluille. Jo silloin nousi mieleeni sellainen kysymys, että mitähän valokuvanäyttelyissä pitää tehdä. Tämä Haapasen näyttely oli muutamassa minuutissa ohi, sillä kourallinen kuvia on katsottu hetkessä. Pitäisiköhän niitä tutkia jotenkin, ja ottaa opiksi? En ole kyllä ihan varma, miten, ja mitä siitä voisi saada irti. Rajausta ehkä voisi tarkastella ja sitä, miten kohteet (lintu, aurinko tai muu kuvan taustaksi jäävästä poikkeava) sijoittuvat kuvaan.

Mitä omaan valokuvaukseeni tulee, olen ollut jälleen hyvin laiska liian pitkän aikaa. Kuluneella viikolla minulle ehdotettiin, että minun pitäisi hankkia auto ja ajokortti perheenperustamispoliittisista syistä, mutta toisinaan olen miettinyt, että pitäisi suorittaa em. asiat siksi, että niistä olisi suunnattomasti hyötyä valokuvausharrastuksessa; voisi lähteä vaikeapääsyisempiinkin paikkoihin, ja ennenkaikkea voisi kantaa tuota jalustaa mukanaan, joka on tainnut seistä tuosta nurkassa nyt vuoden päivät käyttämättömänä.

Kulttuuriviikonloppu taitaa jatkua, vaikka olinkin ajatellut löhötä ja lukea viihdekirjallisuutta (Stephen Kingin Musta Torni -sarjan ensimmäinen osa luvussa). Facebookista, tuosta sosiaalisesti rajoittuneiden nuorten nettihengailupaikasta (vai miten se yksi työkaveri kerran asian ilmaisikaan), tuli kutsu Vallilan kirjastoon tänään runonluentatilaisuuteen, jossa toinen esiintyjistä on muuan nettituttavani, mainio mies Pohjanmaalta. En ole koskaan ymmärtänyt runoutta, mutta tajuntaa on mukava laajentaa ilman kemikaalejakin.

Ei kommentteja: