Pedantikon päiväsaarna

Olimme eräänä iltana lähimpien työkavereiden kanssa syömässä ja keilaamassa. Tunnettu fakta on, etten ole kovin etevä urheilemaan, oli laji miten yksinkertainen tahansa, ja koska en ollut koskaan aiemmin keilannut, sujui se minulta juuri niin hyvin kuin osasin odottaakin - siis kehnosti. Tarkoitukseni ei ole tässä vähätellä keilaamista; ymmärrän lajista löytyvän edistyneitä tekniikoita ja taktiikoita, joista ensikertalainen ei voi mitenkään olla perillä, ellei ole vastikään nähnyt lajia käsittelevää elokuvaa, enkä minä ole nähnyt vuosiin sitä yhtä keilailuelokuvaa, jossa yhdessä pääosassa oli Bill Murray.

Myöhemmin jatkoimme pienemmällä porukalla tapiolalaiseen olutravintolaan, jossa pelasimme yhden, erittäin pitkän erän korttia, ja pärjäsin siinäkin huonoiten. Yksi seurueesta totesi sitten ääneen, ettei kyseessä tainnut olla minun iltani. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän tiedusteli, millainen sitten olisi minun ilta, mitä tekisimme silloin. Kehitin nopeasti jonkinlaisen vitsin vastaukseksi, jotta olisin välttynyt myöntämästä: en tiedä.

Tunnetun fraasin mukaan jokainen on hyvä jossain. Vaikka en voi kovin pitkälle sietää moista nallepuh-filosofiaa, ei silti ole tarkoitukseni väittää, ettenkö olisi hyvä missään, ja etteikö olisi aivan mahdollista, etteikö olisi olemassa asioita, jotka hallitsisin selvästi paremmin kuin yksikään työtovereistani. En tietenkään ala erittelemään arvailujani, etten vaan joutuisi todistamaan väitteitäni, eikä sillä ole merkitystäkään - omanarvontuntoni ei pääsääntöisesti riipu siitä, peittoanko lähipiirieni ihmiset jossain vai en. Silti on myönnettävä, että hetken aikaa minua kaiversi se, ettei luultavasti voi pitää illanistujaisia, jossa veisin voiton, siis jota voisi hyvällä omallatunnolla kutsua minun illakseni. Sitten tajusin ajattelevani voittamista kapeasti.

Saattaa kyllä olla, että olen huono perinteisenä miehenä. Ilta on perinteisen miehen ilta silloin, kun hän pystyy asettautumaan lauman hierarkiassa korkeammalle portaalle kuin muut miehet, ja hierarkiassa pääsee etenemään kohti alfan kruunua keräämällä eniten pisteitä - siis voittamalla peleissä tai olemalla paras urheilussa. Urheilu on luultavasti tärkein statuskilpailun väline. Suoritus pystytään mittaamaan, ja suoritukseen vaikuttaa vain harjoittelun laatu ja määrä. Entä sitten pelit? Tarkoitan tässä pelillä sellaista peliä, jossa voittamiseen ei periaatteessa vaadita mitään harjoittelua tai valmistautumista (joukkueurheilu), vaan ainoastaan sääntöjen osaamista (korttipelit, shakki, lautapelit). Voittamiseen tällaisessa pelissä auttaa tietysti harjoittelu, eli taktiikan hiominen, mutta se ei suojele yleensä sattumaa vastaan ainakaan täydellisesti. Sattuma toimii kuitenkin myös taktikoimattomampia pelaajia vastaan. Saatoin hävitä useastakin syystä, tai sitten vain satuin häviämään. On kai ihan mielenkiintoinen filosofinen kysymys, häviääkö joku tyhmyyden vai sattuman vuoksi tilanteessa, jossa on ottanut riskin pelaamalla taktisesti huonon siirron isomman voiton (tai ihan vain huvin) vuoksi.

Urheilu ja pelit ovat siis ainakin miesten keskuudessa, kenties sosiaalisissa suhteissa yleensä, tärkeimmät keinot selvittää nokkimisjärjestys, sillä niissä paremmuus saadaan selville mittauskokeilla: kuka voitti pelin, kuka hyppäsi pisimmälle. Miehillä suosittua on myös mittailla ruumiinosia keskenään. Kolmaskin, mielestäni melko suosittu tapa selvittää paremmuus on olemassa: tietämyksen osoittaminen. Siinä ei voi enää kvantitaviisin menetelmin selvittää voittajaa, vaan henkilön on pystyttävä vakuuttamaan muut asiastaan. Se onnistuu paitsi tietämällä asioista, myös osaamalla esittää se niin, että muut pysyvät kiinnostuneina, ja jos ryhmässä on toinenkin samasta asiasta jotain tietävä, saattamalla hänet tilanteeseen, jossa hän joutuu luovuttamaan puheenvuoron paremmin tietävälle. Pelkkä asiasta tietäminen ei kuitenkaan riitä: asiantuntija, jonka puheet eivät onnistu herättämään kenenkään mielenkiintoa, ei voita. Omalla kohdallani en osaa sanoa, kiinnostaako sanomiseni ketään, mutta sen olen huomannut, että asia muuttuu usein puhuessani hiljalleen jonkinlaiseksi pedantikon päiväsaarnaksi, jossa punainen lanka hukkuu jossain vaiheessa jossitteluun ja itse itseni kanssa mutinana käytävään dialogiin.

Lopputulemana epäilen, että vahvuusalueeni ovat luonteeltaan sellaisia, joissa paremmuutta on hankala, ellei jopa mahdoton mitata. Vuorokauden jälkeen minun on edelleen hyvin vaikea kuvitella (ainakaan irtautumatta täydellisesti todellisuudesta) illanistujaisia, jossa tekisimme jotain, jossa olisin paras ilman sattuman suopeaa myötävaikutusta. Tämä epäperinteisyyteni on hieman harmillista - ei tosin siksi, että kokisin sosiaalisten arvovaltapelien vaikuttavan työyhteisössämme tai muissakaan tuttavapiireissäni vaan siksi, että olisi mukavampaa tarjota vastus muille, oli sitten paras tai ei.