Viitta ja tikari

Kävin tosiaan kuuntelemassa tuttavan ja vieraan runottaren dialogia Vallilan kirjastossa viikonloppuna. Kyseinen tilaisuus oli varmaan ensimmäinen kerta eläissäni, kun sain - tai luulin saaneeni - jotain irti kyseisestä kirjallisuuden muodosta, vaikka edelleenkin olen vähän sitä mieltä, että perinteisempi proosa on toimivampaa. Muistelen joskus aiemminkin kuulleeni sellaisen mielipiteen, ettei runoutta pitäisi lukea, vaan kuunnella - että se on enemmänkin laulua kuin kertomakirjallisuutta.

Olin paikalla hyvinkin paljon etuajassa, sillä en edelleenkään osaa arvioida, miten nopeasti Espoon perukoilta pääsee kulttuuriväen kehtoon, Helsingin itäiseen kantakaupunkiin. Selailin sitten tunnelmaan virittäytyäkseni hieman kirjaston runohyllyä, ja käsiini osui Lauri Viitan (Viidan?) kootut runot, ja parin näytteen luettuani huomasin, että olin löytänyt myöskin ensimmäisen runoilijan, jonka löpinöissä vaikutti olevan jokin idea tavanomaisten tekotaiteellisuuksien, siirapin ja sätkäkoneromantiikan sijasta (mainittakoon, että edellämainitun tuttavarunoilijan kirjoitelmat miellyttävät myös muutenkin kuin tuttavuussuhteen vuoksi, mutta ne ovat vähän erikoistapaus). Joku Viidan (Viitan?) värssyistä sai minut melkein nauramaankin. Lainasin seuraavana päivänä Ison Omenan kirjastosta saman kokoelman, mutta en ole vielä ehtinyt perehtymään siihen, enkä välttämättä lähiaikoina ehdikään.

Vallilan kirjastossa silmiini osui myös muuan toinen teos. Se oli jonkinlaista naisille suunnattua voimautumiskirjallisuutta, jossa annettiin ohjeita koiriksi samaistettujen miesten hoitoon ja niiden (ei heidän) kanssa selviytymiseen. En ilkeä muistaa kirjailijaa, mutta teos oli vastenmielinen. "Lattialle jätetyillä sukilla se (ei hän) merkkaa reviirinsä". Ja sitten kun automyyjä vertaa - ei samaista - naisia autoihin, niin heiluvat mestauskirveet, lopputilejä jaellaan, ja paheksunta ja närkästys peittävät maan.

Tilaisuuden loputtua lumipyry oli sankentunut, eikä Helsingissä ollut nähdä eteensä. Bussimatka takaisin Espooseen oli sikäli huvittava, että kaupungin valot auttoivat Helsingin puolella näkemään eteen, mutta kaupungin rajalla päättyi valaistus. Oli kuin olisimme ajaneet pimeyteen, tai jonkinlaiseen siniseen harmauteen, jossa pyryn takana saattoi ehkä juuri ja juuri havaita jotain perävalojen tapaista.