Isänpäivä tekisi kovasti tuloaan. En ole tavannut hankkia omalle isälleni mitään lahjoja, koska tällöin tulisin todella ostaneeksi jotain, mistä hän ei tosiasiassa piittaa. Ehkä kortti tai puhelu riittää. Mainokset tuntuvat kyllä olevan täynnä "hyviä" ideoita isänpäivälahjaksi. En kyllä suoraan sanoen ymmärrä, miksi esimerkiksi joku minun ikäiseni, tai vähän vanhempikin, haluaisi isänpäivälahjaksi jonkun sotamuistelukirjan. Hirveän paljon muunlaista ainakaan kirjakaupoilla ei mainosten perusteella tunnu olevan tarjolla. Sotamuisteloita ja jonkun rivikirjailijan vuoden kiintiöjännäri. Kiintiöjännäreillä on ehkä jotain arvoa kesälomilla, mutta miten Suomen historiasta ei muka löydy mitään muuta kuin loputon vyyhti 40-luvun sotamiesten päiväkirjoja?
Ei sitä tietenkään voi kieltää, etteikö sodilla olisi valtava merkitys myös Suomen historiassa, ja ovathan ne vielä suhteellisen tuoreessa muistissakin - siis olisivat sitä myös ilman, että niistä ihan jatkuvasti muistutetaan. Joskus, tai ainakin isänpäivien aikoihin, vain tuntuu, että jonkun halvatun kaaharin ja luistelevan rosvoremmin lisäksi Suomessa ei ole ennen vuotta 1917 eikä 40-luvun jälkeen tapahtunut mitään missään muualla kuin ilkkaremesten saduissa.
No, kaitpa nämä sotakirjat tekevät kuitenkin kauppansa. Eihän niitä muuten myytäisi. (Lisäys 22.26: siis tarkoitan, ettei niitä muuten yritettäisi myydä). Ja ehkä nämä kirjakauppojen kampanjat yrittävät rahastaa niillä miehillä, jotka eivät muuten lue kirjoja. Tässä olisi kyllä tilaisuus nähdä eräänlaista sukupuolistereotypioiden rakentelua - isät lukevat helppoja jännäreitä ja sotakirjoja, muut miehet sitten jotain muuta, ehkä.
2 kommenttia:
Sotakirjoja mainostetaan ja julkaistaan koska niitä ostetaan hirveän paljon; sekä sotaromaaneja että sotahistoriaa. Olen keskustellut näistä minullekin selittämättömistä markkinoista divarinpitäjien kanssa. Ja kyllä, sotakirjoista innoissaan olevat ovat etupäässä (keski-ikäisiä) miehiä, joten tyrmäävät myyntiluvut huomioonottaen kai se on perusteltua mainostaa niitä hyvinä lahjoina nimen omaan geneeriselle perheenisälle.
Kyllä ne markkinamiehet tietävät. Odotan tavallaan mielenkiinnolla tulevia vuosikymmeniä - menevätkö sotakirjat vielä 20 vuoden päästä kaupaksi. Minun nimittäin on hirveän vaikea kuvitella oman ikäluokkani edustajaa (siis teoriassa jopa minä voisin olla perheenisä, herra isä!), joka toivoisi saavansa sotakirjan lahjaksi voidakseen istuutua mainokselliseen nojatuoliin lukemaan sitä mainoksellisen poseeravassa asennossa uusissa lahjakalsareissaan.
Lähetä kommentti