Star Trekin viat

Olen kuutta vaille valmis joskus viime tammikuussa alkaneessa urakassani katsoa Star Trek: The Next Generation -sarjan kaikki jaksot. Parantumattomana, sanan moittivimmassa merkityksessä lapsellisena nörttinä olen toki nauttinut tästä retkestä ja olen valmis nostamaan TNG:n kaikkien aikojen suosikkisarjojeni joukkoon. Siitä huolimatta, että kaikista suosikkisarjoistani ehkä juuri se ärsyttää eniten.

Ymmärrän hyvin, miksi joku saattaisi - ja tässä sijamuoto on nyt oleellinen - pitää Trekkiä lapsellisena sarjana. Tämä merkitsee, että jopa minä pidän sitä lapsellisena suhteessa esimerkiksi Babylon 5:een. Riviarvostelija, joita näkee esimerkiksi sinkkufoorumeilla haukkumassa nörttejä ja analysoimassa yhdeksi syyksi heidän naisettomuudelleen lapsellisten trekkien katsomisen, perustanee moitteensa ennakkoluuloille - riittää, että kyseessä on tulevaisuuteen sijoittuva sarja, jossa näytetään seikkailevan avaruudessa ammuskelemassa ihmisten näköisten avaruusolioiden kanssa ja heitä vastaan. Minun ongelmani ei ole tämä.

Ensimmäinen ärtymyksenaiheeni on jossain viidennen ja kuudennen kauden paikkeilla viimeistään hiertämään alkava juonten kaavamaisuus. Ensin Enterprise kohtaa jonkun harmittoman tai helposti peitottavan uhan. Sitten, miehistön tietämättä, viikon pienoishiukkanen aiheuttaa ylimääräisen, aidosti uhkaavan ongelman. Sitten Data tai Geordi keksii, mikä se on, ja toimenpide, jonka onnistumisprosentti on hyvin pieni, onnistuu ja päivä on pelastettu.

Mutta pahempi ongelma on itse miehistö, ja etenkin päällystö. Picardille ja Datalle annan synninpäästön muista ansioista, mutta loput ovat sellaista ylimielistä ja oikeassaolevaa sakkia että oksettaa. Ymmärrän, että Trekin maailma on utopia, jossa ihmiset ovat päässeet yli pikkumaisuuksistaan, itsekkyydestään ja pahuudestaan (paitsi tiukasti sivuhahmoina pysyttelevät pahat amiraalit ja muut vallanjanoiset papparaiset), mutta kun Babylon 5:ssä oli alkoholismin veitsenterällä taiteileva turvapäällikkö-Garibaldi, huumeisiin haksahtava lääkäri-Franklin, äkkipikainen Ivanova, viileän ulkokuoren alla itsekäs Lennier, alussa naiivi ja myöhemmin häikäilemätön Sheridan ja niin pois päin. Star Trekin uudessa sukupolvessa kaikki harrastavat korkeampia taiteita, ovat kaikki epäitsekkäitä, henkilöstöristiriitoja ei ole, addiktioita on korkeintaan teehen, Earl Grey -merkkiseen. Muutoin täydellisen lainkuuliaisia Tähtiliiton upseereja, jotka kuitenkin rikkovat aina tilaisuuden tullen ylintä käskyä, prime directivea, vastaan, koska he ovat oikeassa ja typerät säännöt ihan väärässä. Pahin kaikista on tietenkin herra täydellinen, nuori Wesley Crusher, joka onneksi lähteekin neljännen kauden aikana pois sarjasta palatakseen takaisin vain muutamassa jaksossa. Hänen viimeinen esiintymisensä seitsemännellä kaudella on kyllä ihan kelvollinen - siinä hän selkeästi kärsii jostain myöhäispuberteetista - mutta kuin piikkinä lihassamme ilmenee, että hänellä on jumalaisia voimia.

Muutamalle annan anteeksi. Jean-Luc Picard ei pidä lapsista, ja hän on toisinaan kovapintainen ja vastustaa sääntörikkomuksia silloin kun muut, tai jopa hän itse, kuvittelevat olevansa oikeassa. Muutenkin Jean-Luc on Worfin ja Datan ohella se hahmo, joka saa eniten lihaa luidensa ympärille. Datalle annan myös anteeksi, koska hänen pitää olla jossain mielessä täydellinen. Harmi vain, että hänen alkukausien epäinhimillisyytensä hälvenee loppua kohden jonkin verran. Eräänkin jakson itsemurhatapaus kuitataan melkein olankohautuksella, vaikka itsemurhaa ja sen ristiriitaa älylliselle elämälle tyypillisen itsesuojeluvaiston kanssa olisi sietänyt käsitellä syvemminkin.

Kaikkein inhimillisin, tai pikemminkin ilahduttavan epätäydellinen sanan inhimillisessä merkityksessä, on luutnantti Barclay, johon me kaikki sosiaalisesti toistaitoiset neurootikot voinemme samaistua. Mies on ujo ("vain ujo"), syrjäänvetäytyvä ja purkaa paineita murjomalla ylempiarvoisiaan holokannella, kun hän ei muuten pysty sanomaan suoraan vasten kasvoja ajatuksiaan (ja jos pystyisikin, niin mitä siitäkin tulisi tuollaisessa maailmassa, jossa konflikteja harrastavat enää vain pahantahtoiset, federaatioon kuulumattomat (ja siis) villit?). Vasta Barclayn nähdessä voi Trekkejä katsoessaan todeta, että katso, tuossa on ihminen.

Mutta se siitä. Olen antanut muillekin suosikkisarjoilleni paljon anteeksi - ihan rehellisesti sanottuna MacGyver ei ole ihan niin hyvä sarja kuin se silloin lapsena tuntui olevan, mutta kyllä se silti vaan on suosikkisarjojani - joten myös Star Trek: The Next Generation saa anteeksi. Engage!