Ja saatiin se lumimyrskykin. Melkein tekisi mieli lähteä ulos tuiskuun tuntemaan itsensä suomalaiseksi mieheksi - mieheksi, jonka kasvoja vasten kyltymätön viima iskee kylmää lunta ja jäätä. Taidan kuitenkin olla liian mukavuudenhaluinen siihen. Kaupassa pitäisi kuitenkin käydä. Inhoan vaatteiden ostamista, mutta housuvarastoja pitäisi täydentää. En tiedä, myydäänkö tavallisissa vaatekaupoissa näin lihaville vaatteita, vai onko tyytyminen marketin valikoimaan vai pitääkö etsiä jokin erikoisliike. En kyllä tässä säässä viitsi lähteä kotikatua kauemmas joidenkin rättien perässä.
Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli jonkinlainen artikkeli rikollisista. Luin sen vain erittäin kursorisesti, mutta rikollisten taustojen siinä todettiin olevan hyvin moninaiset - oli rikkinäisistä kodeista lähtöisiä kouluja käymättömiä kavereita ja toisaalta taas hyvistä oloista ponnistaineita yliopistoihmisiä - mutta yksi yhteinen piirre kaikille löytyi: he olivat kaikki harrastaneet nuoruudessaan urheilua.
Lasten ja nuorten urheilu on muutenkin ollut lehdissä pinnalla viime päivinä. Jossain päiviteltiin sitä, että onko lasten urheilusta tullut liian suorituskeskeistä. Itse kävin peruskouluni ensimmäistä vuotta lukuunottamatta 90-luvulla, ja ihmettelen, miten urheiluharrastuksen ja rikollisuuden yhteys voi tulla kellekään yllätyksenä, ja että miten niin lasten liikuntaharrasteista on tullut liian suorituskeskeistä - sitähän se oli jo omassa lapsuudessani. Tietysti urheilu verhottiin (mitali)kullankimalteisen jaloksi harrasteeksi, joka pitää nuoret pois pahoilta teiltä. Tosiasiassa - erästä nettivaikuttajaa vapaamuotoisesti siteeraten - liikunnantunnit olivat mahdollisesti ihan ensimmäisen luokan jälkeen silloisten nörttien laillistetun sakinhivutuksen ja nöyryyttämisen tunteja, jotka huipentuivat suihkuun, josta epäurheilullisimmat lähtivät aina viimeisinä pois - jos kävivät ollenkaan - toisinaan vaatteitaan käytävältä keräillen. Itse pääsin kyllä helpolla, vaikka kuuluinkin siihen paarialuokkaan jonka jäseniä ei omiin joukkueisiin koskaan haluttu. Paikallislehtien urheilunpalvonnan ja todellisuuden välisen ristiriidan pääsin kyllä havaitsemaan.
On tietysti sen verran annettava myöten, että luokan urheilijapojista ne parhaat ja aidosti etevät olivat myöskin verraten hyviä ihmisiä. Kaikki hyvät ihmiset eivät kuitenkaan olleet urheilijoita. Koulukiusaajat ja muut öyhöttäjät olivat, vaikka heidän urheilullisuutensa perustuikin vain raakaan voimaan ja vastustajan pelotteluun. Toisaalta tämä voidaan jälkikäteen tulkita vain sosiaaliseksi älykkyydeksi, sillä urheilu nyt joka tapauksessa oli se väline, jolla saavutettiin muiden poikien kunnioitus ja tyttöjen ihailu siinä vaiheessa, kun siitä alkoi tulla tavoiteltavaa. Meille muille taas muut asiat ylittivät tärkeydessään muiden hyväksynnän. Paljon enemmän minuakin kiinnosti silloin Dungeon Masterin luolaston pirullisuudet ja se, miten Commander Keen 4:ssä pääsikään salakenttään. Nyt olen katkera, kun en silloin voinut sekä syödä että säästää kakkua.
Minusta on joka tapauksessa ongelma, että kaikkien näiden vuosien jälkeen on alettu heräämään siihen, että koululiikunta ei toimi. Minäkin olisin huomattavasti onnellisempi ihminen, jos se ei olisi jo silloin muinoin ollut kilpailuviettiensä vietävissä olevien pätemistunti, vaan siellä olisi aidosti kannustettu lapsia liikkumaan ja pitämään kunnostaan huolta. Nyt sitten vanhana saa taistella ylipainoa, verenpainetta ja muita pieniä ruumiinvaivoja vastaan. Oma vikanihan se tietenkin on, mutta olisi tämä helpomminkin saanut käydä.
4 kommenttia:
Olen kyllä aika pitkälle samaa mieltä tuosta koululiikunnan kilpailuhenkisyydestä. Ja ihan samalla lailla en tajua sitä, miksi siinä pitää keskittyä kilpailemiseen, kun paljon tärkeämpää olisi, että jokainen pääsisi löytämään liikkumisen ilon, JOTTA siitä voisi tulla elämäntapa, joka suojelisi monenlaisilta fyysisiltä ja henkisiltä ongelmilta...
... ja löytyisiköhän ainakin osasyy siitä, että ne joista tulee liikunnanopettajia, ovat itse niitä "hyviä liikunnassa", joille kilpaileminen ei ole koskaan ollut nöyryyttävää ja vastenmielistä? Ja jotka tästä syystä voivat puhua "terveestä" kilpailusta?
Itse en ole koskaan harrastanut urheilua. Kyllä siitä näkyvä ja tuntuva sosiaalinen haitta oli kouluaikana, kuin myös siitä, että olin ns. "huono liikunnassa". Hyvä kunto minulla kyllä oli aina "testeissä", mutta kun en osannut tai halunnut pelata jääkiekkoa tms, niin kyllä sen tietää mitä siitä seurasi.
Mutta ei se niiden öykkärien hyvyys niissä lajeissa perustu pelkkään raakaan voimaan ja pelotteluun. Meillä oli ainakin koulussa myös "urheilunörttejä", siis tyyppejä, joille urheilu oli ainoa pätemisen muoto. Se oli sosiaalisesti hyväksyttävämpi kuin filosofian ja matikan harrastaminen, mutta kyllä siinä sellaista monomaanisuutta osalla oli, jota voi tulkita myös samalla avaimella kuin "haisevia nörttineutreja" tms.
Liikunnanopettajat... no, niistä voi jotain sanoa. Rehellisesti, stereotyypit eivät tee oikein oikeutta, tunnen liikaa poikkeuksia, mutta kyllähän se niin on, että eivät ne neanderthalin ihmiset mihinkään kadonneet ole...
Mä oon jo ainakin 10 vuotta boikotoinut kaikkia tuotteita ja kampanjoita, joista menee rahaa nuorisoliikunnan hyväksi. Ensin vain siksi, ettei sitä saatana vieköön kukaan ole meidänkään liikkumista tukenut millään lailla. Nyt jo ihan muistakin syistä.
Oon onnellinen, ettei meillä ikinä koulussa ollut mitään aerobickin tapaista, koska nyt voin harrastaa sitä puhtaalta pöydältä ilman traumoja. Jostain kumman syystä minkäänlaiset joukkuelajit ei kiinnosta paskan vertaa. Minkäköhän takia?
Onko kouluissa nykyään aerobickia? Luulen, ettei meilläkään ollut, vaikka harvemmin tyttöjen liikunnantuntia pääsin seuraamaan.
Myönnän kyllä öykkäreistä tuon, että kyllä he jossain määrin urheilullisia olivat, mutta oma lukunsa olivat sitten ne ammattimaiset kaverit, jotka eivät olleet mitään öyhöttäjätyyppiä, vaan jotkut jopa hyvinkin toverillisia nörttejä kohtaan ja hyviä muillakin tunneilla.
Lähetä kommentti