Kävin lenkillä (juoksin jopa jonkin matkaa, tai hölkkää se oli), ja olin saavani muka hienonkin ajatuksen siitä, että maailman voisi hahmottaa pelkästään dikotomioiden avulla (asia on joko A tai ei-A, missä A on jokin ominaisuus), mutta onneksi en julkaissut sitä merkintää. Epätarkkuusperiaatteen mukaisesti A:n tai ei-A:n tarkistaminen kävisi hieman vaikeaksi, ja lopulta se maailma olisi luultavimmin tyhjä. Tietysti minua kutkuttaisi ajatus siitä, että jos joku (kirjoitin aluksi, että "jokin") sanoisi minulle "hyvää päivää", voisin älähtää, että "mikä ihmeen päivä, ja mikä ihmeen hyvä".
Sen sijaan mietin dubbausta. Vietin osan lomasta katsellen televisiota hotellihuoneesta (periaatteenani oli "aikaisin nukkumaan, aikaisin ylös", joten illasta jäi vähän luppooaikaa, ja toisekseen heräsin aamuisin ennen aamiaisaikaa). Manner-Euroopassa vaikuttaisi vallitsevan tapa dubata suurin osa televisio-ohjelmista. Ehkä dubbauksella oli funktionsa aikana, jolloin ihmiset eivät osanneet kuin omaa paikallista murrettaan eivätkä lukea mitään muuta kuin kuvakirjoja, mutta miten vielä nykyäänkin sellaiseen toimintaan voidaan allokoida resursseja? Mitähän vaikkapa saksalaiset mahtavat ajatella siitä, että jonkun mielestä heitä varten pitää puhua vieraskieliset ohjelmat saksaksi - kuvitteleeko joku, etteivät he osaa englantia tai lukea omaa kieltään? Eri asia tietysti pienet lapset, jotka eivät osaa kuin omaa murrettaan (ja sitäkin vähän niin ja näin, mutta oppivatpa ainakin) eivätkä lukea. Katsoisin kuitenkin, että suurin osa ohjelmatarjonnasta ei kuitenkaan ole vaippaikäisten teletappeja, vaikka ohjelmien älyllisestä sisällöstä voidaankin olla kahta mieltä.
Toisaalta minäkin olen niin huono, että tarvitsen tekstityksen, vaikka yleensä olen mahtaillut englannintaidoillani (ehkä jossain lukiossa sillä saattoi kehuskellakin). Ehkä tulevaisuudessa joku vääräleuka naureskelee, kuinka jotkut barbaarit tarvitsevat hellanlettas oikein tekstityksen kun ei saa muuten selvää. Mielikuvasta innostuneena koitin katsoa Babylon 5:ttä ilman tekstejä. Sain kyllä erinomaisen hyvin selvää, ja olin erottavinani vitsejä, joita en muistanut ollenkaan. Ilmiö saattoi kylläkin johtua siitä, että osaan vieläkin merkittävän osan dialogista joko ulkoa tai siten, että jokin repliikki, taustaääni tai kuva palauttaa mieleeni seuraavan repliikin. Pitäisi varmaan yrittää jotain vieraampaa katseltavaa, mutta ehkä pelkään sen todistavan lopullisesti toistaitoisuuteni.
2 kommenttia:
Hesarissa oli joskus taannoin juttu dubbaamisesta. Siinä eräs italialainen sanoi, että englanti kuulostaa niin hassulta, että kaikilta draamoilta menisi pohja pois. Varsinaisena syynä dubbaamiselle on käsittääkseni se, että tekstityksen lukeminen häiritsee liikkuvan kuvan katsomista. Onhan se varmasti totta, mutta ainakin lukutaito ja -nopeus kehittyy. Ja tuskinpa tekstitys häiritsee ketään suomalaista - jonakin Kauniiden ja rohkeiden syntymäpäivänä täälläkin kokeiltiin sarjan dubbausta, mutta se nosti hirmuisesti vastalauseita.
Tykkään blogistasi, aiheet ja niiden käsittely ovat kiinnostavia.
T. Se Liettuasta tuleva satunnainen lukija
Heh, olen joskus katsellut televisiosta italialaisia poliisisarjoja (eli Komisario Montalbanoa), ja miettinyt, että tämähän olisi ihan kelvollista katseltavaa, mutta koska hahmot puhuvat italiaa, minun on vaikea ottaa sitä vakavasti. Toisaalta mieluummin tekstitys kuin dubbaus jollekin toiselle kielelle. Epäilemättä tekstityksen lukeminen haittaisi aluksi, mutta on vaikea uskoa, etteikö pienellä harjaantumisella jokainen pystyisi nauttimaan lähes täysin liikkuvasta kuvasta ilman, että joudutaan tyytymään dubbaajien tasoon - joka ei aina ole niin päätä huimaava. Muistelen jotain kauhistuttavia piirrettyjä vuosituhannen vaihteesta, joiden dubbaus sai meidät lukiopoikina kiemurtelemaan naurusta.
Muistan myös Kauniiden ja rohkeiden dubbauskokeilun. Se taisi kestää yhden viikon, eikä sitä enää sen koomin taidettu kokeilla. Ehkä sekin on kuitenkin tottumiskysymys; Kaunareiden kohderyhmään varmaankin kuuluu niitä, joilta ei englanti kovin hyvin luonnistu, mutta kun ollaan totuttu siihen, että Ridge kuulostaa Ridgeltä. Väitänkin, että myös ääni on oleellinen osa identiteettiä - sitä, mistä ihminen tunnistaa toisen. Ääriesimerkkinä voisimme yrittää kuvitella Darth Vaderin äänenä jonkun muun kuin James Earl Jonesin. Vaikeaa tekee. (Tai no, eihän tämä kuulosta hassumalta!)
Hauskaa, että blogillani on joku lukija, joka ei ilmeisesti ole tuttujani. Ainakaan en yhtäkkiä keksi, tuntisinko ketään, joka asuisi tai olisi edes käymässä Liettuassa tällä hetkellä. Saatan tietysti kärsiä dementiasta.
Lähetä kommentti