Minua toisinaan melkein hävettää, että tunnen Helsinkiä kovin huonosti. Ei siinä mitään, että omat taskut ovat tuntuvasti tutumpia, mutta kai se on myönnettävä, että kantakaupungissa on joitain maamerkkejä, nähtävyyksiä, jopa katuja, jotka voisi melkein laskea yleissivistykseen. Toisekseen nurkkapatriotismi on rumaa, joten koska ulkona vaikutti olevan vielä ihan hieno ilmakin, lähdin korjaamaan puutetta. Westendiin päästyäni ajoin jokeri-linjalla koko matkan Itäkeskukseen nähdäkseni maisemia - en ole koskaan ajellutkaan Leppävaaraa pidemmälle ainakaan tällä linjalla. Siellä vaihdoin samantien metroon, ja jäin pois Hakaniemessä.
Saavuin jonkinlaiselle torille. Siellä oli jonkinlainen kauppahalli. Muistelin kuulleeni monesti jostain kauppahallista jossain, ja ajattelin, että ehkä tämä on jokin kuuluisa halli, ja kävelin sen läpi. Taidan suosia jatkossakin marketteja ruokaa ostaessani, en pidä ahtaista paikoista. Sitten söin munkkikahvit samalla torilla. Mukavaahan se oli siinä aamupäivän auringossa istua, mutta sitten musta varjo peitti maan - kerjäläinen oli saapunut, ja kerjäsi. Kahvin ostamisen jälkeen taskuni olivat täyttyneet kolikoilla, ja kun en halunnut jäädä jankkaamaan, annoin kolikon. Sain juoda kahvini rauhassa. En ole koskaan päässyt itseni kanssa ihan selvyyteen siitä, minkä linjan ottaisi kerjäykseen. Veikkaan, että tässä tapauksessa rahat eivät menneet samantien viinaan, mutta omatuntoni ei ainakaan jäänyt puhtaaksi. Jossain vaiheessa mielessäni käväisi ajatus, että kerjäläinen oli hieman kuin elokuvien mafioso, joka kerää ravintoloitsijoilta suojelurahoja. Jos minä annan kerjäläiselle, voin juoda aamukahvini rauhassa.
Vaikka torikahvit sinänsä olivatkin mukava elämys, määrätietoinen tutustumiseni Helsinkiin ei ollut alkanut ruusuisesti. Lähdin sitten kävelemään. Ylitin jonkinlaisen sillan, jolle on varmasti nimikin, ja olen tainnut jopa kuulla sen nimen työtoverin kerran selvittäessä siltoja minulle, mutta en muistanut enää. Wikipedia auttoi: kyseessä oli Hakaniemen silta. Se toinen on näemmä Pitkäsilta. Nyt muistan. Joka tapauksessa, kävelin rantaa pitkin, ja päätin poiketa Tervasaareen. Paikka on luultavasti nuorison suosiossa, ainakin siellä oli aukio, jossa näkyi hieman edellisillan (?) jäänteitä. Paikallinen ravintola ei ollut auki. Viihtyisää oli, mutta tuuli puhalsi kylmästi.
Matka jatkui rantaa pitkin etelään. Kuljin ohi jonkinlaisen kirkon ja Stora Enson konttorin. Sitten tuli taas vastaan jonkinlainen tori. Se on kai Kauppatori, arvelisin. En jäänyt harhailemaan sinne - väenpaljous ei ole edelleenkään mieleeni, eikä kalanlöyhkä eikä valtoimenaan parveilevat lokit, jotka saattavat millä hetkellä hyvänsä pommittaa ripulinsa. Muutamille tutuille on käynyt niin, ja siinä asiassa haluan poiketa heistä.
Jatkoin edelleen rantaa pitkin, kunnes tie haarautui. Toinen tie jatkoi rannan myötäisesti, toinen nousi ylös jonkinlaiselle mäelle. Arvasin, että se oli ns. Tähtitorninmäki, ja epäilykseni osuivat myöhemmin oikeaan. Olen aina kuvitellut, että paikka olisi myös nuorison suosiossa, mutta mitään jälkeä ryyppäjäisistä ei näkynyt. Mäen toisella puolella oli omituinen patsas päättömästä naisesta, jonka alaruumiskin loppuu reisiin.
Matka jatkui. Sivuutin näköjään epähuomiossa Kaivopuiston, jonka nimi kalskahtaa sen verran tutulta, että se varmaan olisi kuulunut yleissivistykseen. Olen ehkä joskus viime kesänä nähnytkin sen, mutta muistini pätkii. Joka tapauksessa, kävelin vanhaa ratapohjaa pitkin, enkä nähnyt enää mitään erikoista. Olihan se ranta-alue ihan kivaa, ja muistin sieltä viime kesältä erikoisen muotoisen ravintolan. Joka tapauksessa, lopulta päädyin taas jonkin torin liepeille. Se oli kai Hietalahden tori. Kävin syömässä sen vieressä olleessa ravintolassa nimeltään Salve, jota työkaveri on kehunut lukuisia kertoja. Tämän päivän - vai oliko se lauantain - Helsingin Sanomissa joku toimittaja luultavasti jonkinlaisessa hysteerisessä, antirasistisessa puuskassa haukkui suomalaisravintolat, kun niissä ei saa palvelua. Salve oli kuitenkin suomalainen paikka, ja en muista koskaan saaneeni yhtä kiitettävästi palvelua missään. Menulta valikoitui "Salven pannu" (sis. paneroitu porsaanleike, kananmuna, nakki, choronkastiketta, paistettuja perunoita). Pitkään aikaan en ole saanut yhtä erinomaista ruokaa. Suosittelen muillekin. Kokemus korvasi Hakaniemen torin varjopuolen.
Sitten eksyin Ruoholahteen. En oikein osaa nimetä syytä, mutta kovin miellyttävää seutua se ei ollut. Lopullinen määränpääni oli Kaapelitehdas, josta olen niinikään kuullut lukuisat kerrat juttua, ja miellän sen jonkinlaiseksi "kaikkihan sen tietävät"-paikaksi, joten sinne sitten mentiin ja käytiin olutfestivaaleilla. Kyseinen tapahtuma oli hieman pettymys, vaikka juomat tietysti olivat hyvää. Mietin, juokohan kukaan siellä tavallisia halpoja kioskioluita ja jos juo, niin miksi ihmeessä. Toisaalta tapahtuma oli siinä mielessä täydellinen, että se on varmaankin niitä harvoja, joissa ei perheettömän miehen rauhaa häiritse kaikenlaiset äänekkäät kakarat. Toisekseen en havainnut paikalla myöskään humalaisia. Toisaalta kello oli siinä vaiheessa noin kaksi iltapäivällä, ja tapahtuma olisi jatkunut yömyöhään. Lopulta lähdin joskus puoli neljän aikoihin pois, ja olin melko tasan neljältä kotona. Seitsemän ja puoli tuntia sen jälkeen, kun olin lähtenyt kotoa aamulla. Valokuvasaldo ei ollut ihmeellinen, kun keskinkertaisimmat raakkasi pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti