lauantai 7. maaliskuuta 2009

Paljon onnea vaan päivänsankkerille

Kävin teatterissa. Enhän minä voinut vastustaa, kun teatterin nimi on Musta Aukko, ja se esiintyykin vielä täällä kotoisessa Matinkylässä. Näytelmän nimi oli Paljon onnea vaan. Se oli jonkinlainen "kansankomedia" - vai pitäisikö peräti farssiksi tituleerata - viisikymmentä vuotta täyttävän Kari-Pekan yllätysjuhlista. Kaksista yllätysjuhlista. Toiseen kaverit ovat tilanneet venäläisen "kotihoitajan" tanssimaan, ja toista ovat järjestämässä vaimo anoppeineen. Asiat arvatenkin riistäytyvät käsistä.

Minä en tietenkään teatteritaiteen päälle ymmärrä - tämä oli toinen kerta aikuiselämäni aikana ja toinen kerta noin puolen vuoden sisään kun käyn teatterissa. Myönnän kyllä nauttineeni esityksestä ja nauraneenikin jopa, vaikka väliajan veto tuntuikin vähän hiipuvan. Jotenkaan päänsä lyömisen vuoksi seonnut, kenkäpuhelimeen agentti 86:n lailla puhuva Johtaja ei jaksanut enää naurattaa. Joka tapauksessa, koska en tunne teatteria sillä tavalla, en osaa arvioida teoksen hyvyyttä. Ihan toimiva näytelmä varsinkin ensimmäisen tunnin ajan, ei kait siinä mitään.

Mainitsin eräänä päivänä ruokatunnilla töissä meneväni katsomaan moista näytöstä. Työkaveri sitten totesi, että on aika orpoa mennä yksin esimerkiksi elokuviin. Suvaitsin olla vähän eri mieltä, kyllähän elokuviin nyt voi yksin mennä. Myönnän kuitenkin, että teatteri, tai ylipäätään jokin taidemuoto johon kuuluvat väliajat, ovat vähän eri asia. Viimeksi kun olin teatterissa, minulla oli seuralainen, ja sain tavallaan "täyden" elämyksen kun pystyin keskustelemaan näytelmästä jonkun kanssa. Nyt asia oli vähän eri. Eristäytyneisyys tuntui luuytimissä asti. Kaikki muut (lukuunottamatta ilmeisesti yhtä toista vierasta - melkein teki mieleni käydä kysymässä, sattuiko hän olemaan toimittaja. Muuten hän nimittäin oli kuin ilmetty vanhempi versio edelliskerran seuralaisestani) saapuivat sankkoina joukkoina paikalle. En tiedä, pelkäävätkö muut olla yksin, vai rikoinko jälleen jotain kulttuuriväen normia vastaan. Vaikka samapa tuo, itseäni varten siellä kuitenkin olin.

2 kommenttia:

unienvanki kirjoitti...

Olen kyllä sitä mieltä, että tuo isoina laumoina teatteriin meneminen on ilmiönä eräänlaista falskia kultturelliutta. Teatteri on elokuvaan verrattuna edelleenkin jonkinlaista korkeakulttuuria, ja juuri tuon korkeakulttuurisuusstatuksen takia erilaiset tätilaumat ravaavat teattereissa kohottamassa profiilejaan. Sitten esitetään sivistynyttä, vaikka tosiasiassa itse taide ei olisi kiinnostanut, vaan muiden tätien kansa lätiseminen ja hyvällä omallatunnolla juotava väliaikakonjakki.

Sikäli rinnastaisin huoletta tässä mielessä elokuva- ja teatterikokemukset. Molemmissa on yksin käydessä se etu, että voi helposti salakuunnella seurueiden ensikommentteja näytöksen jälkeen.

Janne kirjoitti...

Yllätyin kuitenkin siitä, että tätiporukoiden (joihin kuului myös setiäkin) lisäksi paikalla oli jonkin verran nuorempaakin porukkaa. Jäi epäselväksi, tulivatko ne sinne muuten vain kuhertelemaan vai olivatko ne näyttelijöiden tai muun tuotantoporukan tuttuja.