Opiskeluaikoina haaveilin työstä, jossa ei tarvitsisi olla juurikaan ulkomaailman kanssa tekemisissä, vaan voisi keskittyä tiedon käsittelyyn - sen kartuttamiseen, sen analysoimiseen ja sen avulla analysoimiseen. Tutkijan ammatti oli se päällimmäisin haave, mutta olisi minulle kelvannut jokin lähes vastaava - en tiennyt, millaisia vaihtoehtoja olisi tarjolla, mutta ajattelin sellaisia yhtä kaikki olevan. Olin puhelin- ja esiintymiskammoinen.
Ja sitten päädyin työhön, johon kuuluu ainakin minun osaltani asiantuntijaroolissa esiintyminen erityisesti asiakkaille. Puhelinkammo on työn ohella parantunut, vaikka olenkin yhä vakaammin sitä mieltä, että puhelinkeskustelun ainoa erityispiirre on keskustelukumppanin hämääminen, sumuttaminen ja harhauttaminen, ja puhelimen sijaan pitäisi suosia sähköpostia, jossa jokainen voi vuorollaan esittää harkittuja lausuntoja asiasta.
Esiintymiskammoni ei ole kuitenkaan ihan hellittänyt, vaikka työhöni kuuluu myös konkreettiset asiakaskäynnit. Sen jälkeen, kun viikko sitten sain tietää tämänpäiväisestä keikasta, olen stressannut hirveästi ja oirehtinut fyysisesti siitä huolimatta, että tämä ei olisi ollut lainkaan ensimmäinen asiakaskäyntini (vaan kuudes, luulisin), ja tähän asti joka ainoa keikka on sujunut vähintäänkin erinomaisesti. Huomasin tällä kertaa, että jännitykseni päättyi kuitenkin jo noin tuntia ennen tapaamisen alkamista. Eilen minulla oli stressistä pää kipeä, tänään heräsin aamulla liian aikaisin ilmeisesti jännityksestä tai stressistä (vai ovatko ne sama asia tällaisissa tapauksissa), lähtiessäni vielä jännitin, mutta jahka olin ehtinyt Helsingin rautatieasemalle, oli jännitys alkanut jo lieventymään. Saapuessani Vantaankosken asemalle ei tuntunut missään. Olin joka tapauksessa etuajassa, ja jäin kiertelemään ja tutustumaan hieman Martinlaaksoon. Tilaisuuksia olisi ollut ahdistua, mutta näin ei käynyt. Kun lopulta pääsin paikalle, hoidin tilaisuuden osaltani kuin vanha konkari.
Vaikka olisin välillä valmis pitämään - ja opiskelijana olisin varmasti pitänytkin - työnkuvan tätä puolta ehdottomasti huonona puolena, olen toisaalta kuitenkin sitä mieltä, että tämä on juuri sopivaa vaihtelua arkeen. Sen sijaan, että aamulla saapuisi toimistolle keittämään kahvit, vaihtamaan aamukuulumiset muiden aamulla saapuvien työtovereiden kanssa ja sitten istuutumaan päätteen ääreen useiksi tunneiksi, voinkin aamulla matkustaa kauemmin, juoda (ryöstöhintaiset) kahvit ja syödä meetwurstisämpylät Helsingin aseman aamussa, matkustella junalla, nauttia toisten tarjoamat kahvit ja pullat leppoisan, vaikkakin pääsääntöisesti asiapitoisen jutustelun lomassa. Sitten työpaikalle syömään, ja vasta sitten normaalien päivärutiinien pariin. Kunhan joskus opin olemaan stressaamatta etukäteen turhan takia, tästähän voisi vaikka pitää.
2 kommenttia:
Mutta eikö kuitenkin se ole siunattua, että jännität etukäteen, eikä niinpäin, että jännitys iskee vasta kun näet asiakkaan?
Jos tuo oli vasta kuudes asiakaskäynti, niin varmasti voi ihan realistisesti odottaa, että jännittäminen vähenee vähitellen, ja ellei katoa kokonaan, niin ainakin pienenee sellaisiin mittasuhteisiin, ettei se haittaa elämää. Eli ei aiheuta päänsärkyä, vaan ehkä vain sen, että herää vähän aiemmin, esimerkiksi. :)
Jännitin ekoja opetusharjoittelukertoja luokan edessä tosi paljon. Välillä en jännitä enää ollenkaan, vaikka en olekaan pitänyt vasta kuin reilu 20 oppituntia, joista osa on ollu kaksoistunteja, eli arviolta noin 10-15 opetuskertaa. Välillä iskee jännitys eri syistä, kuten eilen, kun tiesin, että ryhmä tulee olemaan normaalia (Ha, siis Normaalikoulun normaalia;) haastavampi...
Ja minusta se klisee, että pieni jännittäminen tekee suorituksesta paremman, on ainakin minun kohdallani pelkkää puppua. En myöskään ymmärrä, miten esimerkiksi pianistin suoritusta voisi parantaa se, jos hänelle tyypillinen tapa jännittää on käsien vapina :D
Onhan se tavallaan hyvä. Mieluiten kuitenkin olisin jännittämättä ollenkaan :P
Mietin merkinnän kirjoittamiseen jälkeen, että onhan minun täytynyt käydä useammin asiakkaissa. Huolellisten tarkastusten mukaan kyseessä oli kuitenkin vasta kuudes kerta, joten kieltämättä ei ole ollut odotettavissakaan vielä nahan parkkiintumista. Eikös teillä opettajilla ole oikein auskultointivuosi, jolloin ollaan vähän niin kuin opettajina opettajan paikalla?
Enkä minäkään moista klisettä ymmärrä. En kyllä ole ihan suoraan sanottuna kuullutkaan tuollaisesta, mutta jos olisin, epäilisin sen paikkansapitävyyttä. Jännittäminen, jos se on sellaista oikeanalaista jännittämistä, voi tietysti vahvistaa jonkun tapahtuman tai tilanteen positiivista tunnelatausta. Jos on vaikka rakastunut, ja odottaa rakkautensa kohteen kohtaamista, niin lopullinen kohtaaminen voi tuntua paremmalta kuin jos ei olisi jännittänyt ollenkaan. (Esimerkki saattaa olla huono - ehkä jännitys on vain rakastumisen sivuoire).
Lähetä kommentti