maanantai 20. huhtikuuta 2009

Kuuntelemme lumisadetta

Ajauduin tänään keskusteluun eri keskustelumuotojen paremmuudesta. Pohjana oli työkaverin kokemus "mesettämisen" omituisuudesta, ja hän itse suosi puhuttua puhetta. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä teksti voittaa puhutun puheen useimmissa tilanteissa.

Puhutun puheen eduksi lueteltiin seuraavia ominaisuuksia: 1) mahdollisuus kuulla äänen sävy eli puhujan todellinen tarkoitus, 2) mahdollisuus keskeyttää toisen puhe ja sanoa väliin jotain, 3) mahdollisuus puhua päällekkäin ja 4) saattaa aiemmin puhuttu unohduksiin niin, ettei toinen vedota siihen enää. Saatoin tietysti ymmärtää jotain väärin, eikä kukaan varmaan ole aamuseitsemältä parhaimmillaan, mutta minä en ole vakuuttunut. Nämä kaikki liittyy oleellisesti informaation häivyttämiseen, sumutukseen, tiedonvälityksen tietentahtoiseen sabotointiin ja epäselvän keskustelukulttuurin ihannointiin. Ainoastaan äänen sävy saattaa tuoda joissain tilanteissa toivottua lisäinformaatiota (esimerkiksi hempeä keskustelu mielitietyn kanssa), mutta pääsääntöisesti pitäisi minusta pyrkiä siihen, että ilmaistaan asia niin, ettei tarvita sävyä informoimaan asiasta. Muut perusteet nyt ovat silkkaa kiusaamista.

Analogiseen, eli vanhanaikaiseen puheeseen verrattuna digitaalinen, eli nykyaikainen teksti on kiistatta parempi vaihtoehto. Pelkästään jo se, että se tarjoaa puheenvuoron myös niille, joiden mielestä päällepäsmäröinti on rumaa, ja jotka haluavat rauhassa miettiä sanottavansa ilman, että joku hölösuu änkeää väliin viemään puheenvuoron ja häivyttämään toisen puheen kohinan alle. Lisäksi lukemaan oppinut lukija lukee tekstin nopeammin kuin suodattaa loputtomalta tuntuvasta melusaasteesta puheen, jonka tulkitsemisessa on vielä oma vaikeutensa etenkin, jos toisen ääni on hieman epäselvä. Tietysti tekstissäkin voi olla virheitä, mutta useimpien aivot hallitsevat yksinkertaiset virheenkorjaustekniikat.

Ei kommentteja: