keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Aamupäiväni filmitähtenä

En muuten pidä yhtään esiintymisestä. Kirjoitinkin asiakastapaamisista jo taannoin, mutta tänään pääsin oikein näyttelemään suuren (muutaman kymmenen hengen) edessä. Kädet tärisivät aamusta asti, kylmä hiki kirposi iholle tuomiopäivän pasuunoiden soidessa takaraivossa. Rohkaisuryyppyä ei ollut tiedossa.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että se mikä ei tapa... tai siis: se, millä ei ole pitkäkestoisia haitallisia seuraamuksia, vahvistaa. Kokemus karttuu, ja lopulta saattaa ehkä muistaa, että on aiemmin ollut joitain tilaisuuksia, jotka ovat menneet ihan hyvin synkistelevistä profetioista huolimatta. Ongelma tietysti on se, että jos ei tätä muista, ja edessä on tenkkapoo kuten asiakastilanteen näytteleminen, ei voi myöskään olla varma, onko niitä pitkäkestoisia haitallisia seuraamuksia. Sananlaskun perinteisemmän muodon mukaan on siis kaksi vaihtoehtoa: ihminen joko vahvistuu koko ajan, tai sitten kuolee samantien. Tällöin ei oikeastaan kannata tehdä mitään, jos vähääkään arvostaa elämäänsä.

Ei kommentteja: