Kävelin perjantainakin töistä kotiin. Yritin tehdä nopeusennätystä - edellisinä päivinä oli matkaan kulunut tunti ja 20 minuuttia, ja nyt pääsin perille tunnissa ja 13 minuutissa. Vauhtini ylitti juuri ja juuri 6 kilometriä tunnissa. Jalat olivat tosin sen verran väsyneet illalla, että etten taida jatkossa erityisemmin pyrkiä lujaan vauhtiin.
Perjantaina illalla kävin katsomassa viereisessä teatterissa Havukka-ahon ajattelijan. Kokemus oli vähintäänkin sikäli miellyttävä, että lukeudun useampikymmenpäisen yleisön kolmen nuorimman henkilön joukkoon - toisin sanoen ei tarvinut kärsiä muutamista, elokuvateatterinautintoa häiritsevistä tekijöistä. Muuan iäkkäämpi herra totesi ennen elokuvaa kaverilleen, että tätä elokuvaa käyvät katsomassa ainoastaan ne, jotka ovat lukeneet kirjan. Hän oli väärässä - minä en ole lukenut, vaikka ehkä pitäisi. Tällä hetkellä on kuitenkin toinen suomalainen klassikko, "Täällä pohjantähden alla", luvussa. Menen jo sivulla 41.
Havukka-ahon ajattelija oli joka tapauksessa ihan mukiinmenevä elokuva, ja voittaa ainakin keskimääräisen suomalaiselokuvan, vaikka parhaimmistoon sillä tuskin on asiaa. Näyttelijäsuoritukset olivat hyviä, vaikka joskus pistääkin silmään se, että ne samat naamat tuntuvat esiintyvän elokuvasta toiseen. Eniten pidin kuitenkin paitsi siitä, että ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä Kari Väänänen (joka sivumennen sanoen on suomalaisnäyttelijöistä eräitä ehdottomia suosikkejani) on uskaltanut maalailla Konsta Pylkkäsen mielenmaisemia varsin mielikuvituksekkaasti, myös siitä että kainuulaista korpea kuvattiin niin valloittavasti, että melkein tekisi mieleni lähteä sinne vaeltamaan kameran kanssa, ellen näkisi jo nyt painajaisia murhanhimoisten karhujen kohtaamisista urbaanissa ympäristössä.
Nuorisoa ei tosiaan näkynyt näytöksessä. Kun olin aiemmin viikolla ostamassa niitä DocPoint-lippuja, seurasin vierestä erään nuoren (so. teini-ikäisen) parin pohdintaa siitä, minkä elokuvan he katsoisivat. "No ei ainakaan tota Havukka-ahon ajattelijaa! Mutta toi Alvin ja pikkuoravat alkais pian!", määräsi nuori nainen. Ei tosiaan tainnut olla poikkeustapaus.
Viikonloppu noin muuten on mennyt laiskoissa oloissa. Sain eilen luettua hieman tenttiin, kun perjantaina olin tulostanut töissä Finanssivalvontaa koskevan lain, josta pitäisi sisäistää kaikki, mikä vakuutusyhtiöihin liittyy. Tänään olen lähinnä kitannut kahvia, ja kirjoitellut palautteita sen kirjoituskurssin ensimmäisen harjoitustehtävän tiimoilta. Tosin vain muutamalta kurssilaiselta on kirjoitelma tätä kirjoittaessa kolahtanut sähköpostissa, vaikka deadlinen piti mielestäni olla eilen illalla. Itse tein lyhyen jutun käyttäen pohjalla sotkamolaisessa voimalaitoksessa tapahtunutta onnettomuutta. Siitä olisi voinut tietysti saada melko verevän tarinan aikaiseksi, mutta yllätyksekseni onnistuin, ainakin omasta mielestäni, pysymään hyvän maun rajoissa, ja keskityin kuvailemaan pikkukaupunkia purevassa pakkasessa ja suomalaisena miehenä olemisen problematiikkaa. Vaikka minulla olikin pieni kynnys aloittaa ja saattaa oma kirjoitelma loppuun, vaikuttaisi palautteen antaminen muiden kirjoitelmista vaikeammalta. Minun on helpompi keksiä puutteita kuin ansioita - tai, keksimäni ansiot tuntuvat vähän sellaisilta korupuheilta ja epämääräisyyksiltä, ei miltään konkreettiselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti