Päivästä sietää olla sikäli ylpeä, että kävelin jälleen kotiin. Matkasin taas Westendin ja Gäddvikin kautta joutomaalle. Matka ei vieläkään ollut ihan tarpeeksi pitkä, noin 6,2 kilometriä, johon minulta kului tunti ja viisi minuuttia. Seuraavan kerran pitää mennä vain suoraan rantaraittia Westendistä alkaen. Komeaa rantamaisemaahan siellä on, ja kateutta toisaalta herättäviä asumuksia. Paras syy tähän työmatkalenkkeilyyn on tietysti ajan säästäminen. Normaalisti, jos pääsen normaaliaikaan töistä, olen kotona siinä puoli neljän ja neljän välissä, ja jos erehdyn istumaan, on kello melkein viisi, ennen kuin pääsen lenkille. Ulkoilu kuitenkin tekee hyvää, joten yleensä sitä kuitenkin pakottaa itsensä lähtemään. Lenkkiin menee tunti viisitoista minuuttia, jonka jälkeen istun jälleen hetken, ja vasta sitten käyn suihkussa. Kello alkaa tällöin olemaan lähempänä kahdeksaa, ja sitten pitäisi ehkä syödä päivällistä. Sen jälkeen kello lähentelee yhdeksää, ja vasta sitten on tavallaan aikaa aktiviteeteille, joka tässä tarkoittaa jotain muuta kuin passiivista monitorin katselemista.
Nyt kello oli vasta kahtakymmentä vaille viisi kun ulkoilut puhdistautumisriitteineen oli suoritettu. Jäi aikaa muulle. Tosin istuin kyllä passiivisena tietokoneella odotellen hiusten kuivumista niin, että viitsisin käydä kaupassa. Aikaa ei itse asiassa ollut kovin paljoa, sillä illaksi oli menoa: ilmoittauduin parille työväenopiston kurssille tässä vähän aikaa sitten, ja toinen kursseista alkoi tänään. Olin ollut siinä käsityksessä, että tunti alkaa puoli seitsemältä, ja kahtakymmentä vaille kuusi tajuan, että ei ala, vaan tasan kuudelta. Paniikki iskee, ja kiidän bussipysäkille. Menin samalla bussilla (147, Esbovikenin kautta Stensvikiin), jolla olisin mennyt muutenkin, joten sikäli paniikki oli varsin irrationaalista.
En lopulta myöhästynyt kuin viitisen minuuttia. En alunperin olisi kehdannut mainita koko asiasta - töissä en tainnut edes vihjata illalla olevan menoa - mutta nyt illan jälkeen, omien ennakkoluulojeni hälvettyä, kehtaan tietysti mainita kurssiin olleen "pöytälaatikkokirjailijoille" tai sellaiseksi halajaville suunnattu kirjoituskurssi. Aluksi epäilytti koko ajatus, sillä vaikka tekstiä (ei varsinaista sisältöä!) syntyykin, ei minulla ole pöytälaatikossani mitään. Haaveilen tietysti aina välillä, kuten kai olen täälläkin joskus maininnut, pöytälaatikkokirjailijuudesta, mutta aina kun yritän tehdä jotain asian eteen, törmään jonkinlaiseen blokkiin. Joko kaikki hienot ajatukset häviävät sen sileän tien, tai ne yhtäkkiä vaikuttavat hirvittävän latteilta - siis itsekritiikki iskee, mikä ei onneksi (?) ole ongelma blogin kanssa. Kurssilla kuulin sitten hyvin tutunoloisia tarinoita siitä, miksi on tullut kurssille - kyseessä ei siis ollutkaan puoliammattimaisten kynäilijöiden kokoontumisajot, joissa olisi valtavasta pöytälaatikkomateriaalista mietitty, minkä julkaisemalla saisi varmimmin julkisuutta ja rahaa.
Pari tuntia siellä meni. Kotimatkalla sain vielä hyvin miellyttävää seuraa kurssia pitävästä opettajasta, jonka kanssa keskustelimme hieman paikallisjoukkoliikenteen piirteistä, kuten oikean poistumispysäkin arvaamista tuntemattomissa kaupunginosissa.
Nyt on väsy. Taidan lukea vain kappaleen Lumen tajua ja mennä samantien nukkumaan. Jossain toisessa blogissa annettiin uuden vuoden lupaus, joka velvoitti ko. blogin pitäjän nukkumaan joka yö vähintään 8,5 tuntia. Olen itse pyrkinyt vähän samaan, joskin surkeasti epäonnistunut toistaiseksi. Jos menisin nyt heti nukkumaan, voisin saada sen 8 tuntia, mutta kirjan kanssa ei ihan onnistu. Hyvänä uutisena voidaan kuitenkin mainita, että viimeisenä kahtena yönä en ole herännyt Helsingin Sanomien kolahtamiseen postiluukusta. Ovatkohan ne palkanneet uuden jakajan, vai nukunko vain paremmin? Välillä on tehnyt mieli lopettaa mokoman juorulehden tilaaminen pelkästään jo sen vuoksi, että joka hemmetin yö olen herännyt kolmen jälkeen järkyttävään kolinaan ikään kuin joku otteensa todellisuudesta menettänyt kaveri yrittäisi kostaa armeijatraumojaan. Huutaisi samantien: "Komppaniassa herätys!". Sekin olisi armollisempaa kuin postiluukkujen kilkatuttaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti