keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Puimuri

Joissain lukemissani blogeissa ollaan suivaantuneita siitä, että "putkessa" ja "kaavojen mukaan elävät" - siis sellaiset ihmiset, jotka ovat suorittaneet tutkinnon, menneet töihin, hankkineet perheen, lapsia, auton ja asunnon (tunnetaan myös nimellä "rivitalonpätkä Espoossa") velkarahalla - ovat ymmärtääkseni aktiivisesti antaneet asianosaisten ymmärtää, että he pitävät omia valintojaan objektiivisesti parempina kuin asianosaisten.

Paheksun ilman muuta sitä, että yritetään syyllistyksillä ja selkeillä arvostelmilla manipuloida muita ihmisiä vaihtamaan oma elämäntyylinsä johonkin toiseen. Katson, että täysi-ikäinen ihminen tekee niin kuin parhaaksi näkee, eikä muilla ole syytä puuttua siihen ellei asiaan liity jotain selkeästi haitallista (rikollista) toimintaa. Toisekseen, jos esimerkiksi sairastaa tappavaksi taudiksi tiedettyä depressiota, ei kertakaikkiaan edes voi tehdä samanlaisia valintoja kuin joku, jolla se rivintalonpätkä kultaisine noutajineen ja farmariautoineen on.

Kuitenkin kavahdan hieman sitä, että niidenkin ihmisten, jotka astuvat uraputkeen ja velkaantuvat, elämät niputetaan jonkinlaiseksi Kaavaksi. Siis yhdeksi kaavaksi, jonka mukaan kaikki muut elävät lukuunottamatta niitä kapinallisia, jotka eivät nöyrry ja alennu Kaavan viemäksi. Yhtä lailla voisimme noukkia hatusta väitteen, että nämä kapinalliset elävät jonkun toisen kaavan, mutta kaavan yhtä kaikki, mukaan. Kaavoja itse asiassa voisi olla ääretön määrä. Yksi kaava jokaista elettyä elämää kohden. Toisin sanoen kaavoista puhuminen on ihan yksisilmäistä yleistelyä ja panettelua kuin edelleen tutkintoa suorittavan kolmekymppisen opiskelujen ja vuokra-asumisen panettelu.

Itse tavallaan koen, että minuunkin viitataan noissa puheissa kaavan mukaan eläjänä. Kaikesta huolimatta valmistuin 25-vuotiaana ja pääsin samantien töihin (enkä muuten ole myyntimies). En kuitenkaan koe valinneeni valmistumista - ennemminkin vain sattui käymään niin, että sain tuolloin kurssit kasaan, ja koska (helpot) jatko-opiskelupaikat olivat jo menneet, otin paperit ulos. Hain kyllä töitä, mutta en varsinaisesti koe valinneeni meneväni töihin. En edes uskonut mahdollisuuksiini ennen kuin nykyinen esimieheni soitti ja kysyi, että minä päivänä voin aloittaa. Autoa ja perhettä ei ole. Perheen perustamista ei pysty noin vain valitsemaan ihan vain siitä ilosta, että voi noudattaa jotain kaavaa sopiakseen joukkoon. Auton voisi tietysti hankkia, mutta minulla on parempaakin tekemistä (lue: ei ole aikaa) kuin ajaa ajokortti seudulla, jossa joukkoliikenne toimii, vaikka linjan 11 bussit sattuisivatkin kulkemaan vähän miten sattuu. Koen ajautuneeni tähän tilaan. Elämän satunnaiset tapahtumat työntelevät meitä eri suuntiin ja pakottavat meitä muuttamaan suunnitelmiamme ja korvaamaan joitakin toiveita toisilla. Joillakin elämän virtaan nyt sattuu kuulumaan rivitalo ja lapsia, eikä se tee heidän elämistään sen kaavamaisempaa kuin jonkun muun, joka kaavojen mukaan hankkii tutkintoja, joilla ei ole niin suurta työllistävää vaikutusta kuin joillain muilla tutkinnoilla, ja joka sitten joutuu tyytymään pätkätöihin, joilla asunnon ja jälkikasvun hankkiminen ei välttämättä ole millään muotoa suositeltavaa, jos aikoo vielä elääkin jotenkin.

Merkinnän motiivina on tietenkin suivaantuminen. Minäkin pahastun siitä, jos minun elämäntapaani väheksytään.

P.S. Ilman muuta on olemassa myös niitä, jotka pyrkivät tiettyihin valintoihin ainoana motiivinaan olla niin kuin muut. Olen jo jonkin aikaa miettinyt kirjoitusta motiiveista ja niiden perusteella arvostelusta, ja sen merkinnän ydinajatuksena olisi se, että on oikeastaan turha arvostella muiden valintoja motiivin perusteella, koska emme yleensä tiedä, mikä se motiivi on. Vääntääkseni siis rautalangasta: asunnon, perheen, auton, tutkintotodistuksen ja työpaikan voi hankkia myös ihan omasta vapaasta valinnastaan, eikä täyttääkseen muiden odotuksia.

4 kommenttia:

Hyvärinen J. kirjoitti...

Asiallista pohdintaa. Olet paljastanut salaliiton nimeltä Kaava. Kaavan ulkopuolella elävistä jotkut syyttävät Kaavaa monesta puutteesta, jota elämässään kokevat. Toiset taas katsovat olevansa puhtaita ilman Kaavaa. Jotkut Kaavan vihityt irtautuvat Kaavasta ja ovat ehkä vielä ensimainittujakin äänekkäämpiä.

Tai ehkä on niin, että suunnilleen 30 ikävuoden paikkeilla ihmiselämässä tulee ensimmäisen isomman välitilinpäätöksen paikka. Harva voi olla tyytyväinen kaikkeen tapahtuneeseen. Oli toive paremmasta minkä suuntainen hyvänsä, Kaavaa on aina helppo moittia. Puhuvatko muuten muut kuin noin kolmekymppiset (+/- 5 vuotta) kovin ahkerasti Kaavasta?

Janne kirjoitti...

Jollain kommenttiosastolla oli joku, joka ilmoittautui yli 40-vuotiaaksi ja joka taisi olla kapinallisleirin jäsen - ja nimenomaan niin, ettei ole koskaan kuulunutkaan Kaavan seurakunnan jäsenistöön.

Kieltämättä diskurssissa on vähän allekolmekymppismäinen pohjavire. Nuoremmilla monet Kaavaan liittyvät asiat eivät ole ajankohtaisia (tosin siellä on käytössä sitten se "erilainen nuori"-retoriikka, joka on rakenteeltaan samanlaista mutta koodisto hieman eriävä), ja vanhemmilla taas en ole niitä aniharvoja poikkeuksia lukuunottamatta itsekään havainnut. Kaikki tuntemani 35:n tuolla puolen olevat ovat melko tyytyväisiä siihen, mitä ovat. Suurin osa (ei kaikki) voidaan laskea kaavalaisiin. Sen kolmenkympin välitilinpäätöksen syytä, arvelisin.

Hyvärinen J. kirjoitti...

Viisaita sanoja. Ehkä on niin, että kolmenkympin välitilinpäätös kertoo kohtuullisen hyvin suunnan, mihin on järkevää lähteä jatkamaan. Sen jälkeen sovittaudutaan siihen Kaavan ilmentymään tai ilmentymättömyyteen, joka tuntuu omalta.

Annikki kirjoitti...

En ole koskaan ajatellut, että sen "putken" mukaan eläminen olisi minkäänlaista nöyrtymistä, vaan kritisoin voimakkaasti, sitä että jos ei onnistu suorittamaan tätä putkea määräajassa, joutuisi jotenkin nöyrtymään, myöntämään jonkun mystisen huonommuuteensa ja putoamaan kokonaan johonkin vielä nöyrtymistäkin mystisempään alempaan luokkaan, jossa ei saisi enää opiskella mielekästä ammattia, vaan pitäisi tyytyä siihen, mitä epäonnistuneena ja kouluttamattomana voisi saada. Sellaiseen en nöyrry, en ikinä. Tavallinen elämä sen sijaan sopii minulle oikein hyvin.

Putkea vastaan minulla ei ole mitään, se ei vaan noin ja suurin piirtein suju isolla osalla niin sujuvasti kuin "pitäisi". Siinä ei ole minusta mitään kummaa, että sairastuu tai valitsee nuorena väärin tai joutuu sellaiseen tilanteeseen, että opinnot viivästyvät tai töissä ei voi käydä. Missään ei ole osoitettu, että eteneminen olisi myöhemmin mahdotonta, että masentuneet eivät opiskelisi sairautensa jälkeen tai menisi töihin, joten sillä on ihan turha paiskoa ihmisiä. Minun siskoltani oli perusteetonta väittää, ettei minusta koskaan tule mitään, koska se ei pidä (tilastojen valossa, sekä minun itsepäisyyden tuntien) paikkaansa ja oli väitteenä pöyristyttävä.

Hyvähän se on, jos on asiat sujuneet silleen normaalisti ja on valmistunut ja töissä. Ei siinäkään ole mitään kummaa. Mutta jos sitä, että on kutakuinkin sattuman oikusta suoriutunut sillä tiellä, jonka yhteiskunta on koulutusasteineen siloittanut valmiiksi, pitää riittävänä syynä itsensä parempana pitämiseen ja toisten mollaamiseen, niin jo on ihan vitun vinossa ne kusenkeltaiset lasit päässä. Nauran ja halveksun sellaisia arvoja ja ajatusmaailmaa, en mitään elämäntapaa yleensä. Muodolla ja sisällöllä kun on eroa elämässsä.

Kaikki ihmiset tietysti tulkitsevat lukemaansa omien kokemusten läpi, mutta ravistelin ihan tarkoituksella niitäkin perusteita, joita yleisesti pidetään normaaleina ja hyvinä. Eivät ne perusteet oikeasti ole kovin syvällisiä ja hienoja, vaan voivat olla tyhjiä ja sisällöttömiäkin, jopa joustamattomia ja raakoja: ihminen itse vasta tekee niistä jotakin. Jos koet tulleesi ravistelluksi, niin ole hyvä. :)